Kyllä kannatti. Kuulostaa ehkä paatokselliselta, mutta on totta. Tulen juuri Afrikasta, jossa olin töissä kuusi kuukautta, syksystä jouluun Etelä-Sudanissa ja kevätpuolella Ugandassa. Kun viime syyskuussa lähdin vapaaehtoiseksi, tiesin olevani pioneerityössä, aloittamassa Opettajat ilman rajoja -verkoston uutta työmuotoa. Koulutuksessa meitä oli viisi, joista kolme lähti koulutuksen jälkeen heti kentälle: kaksi Kambodzaan ja minä Etelä-Sudaniin. Arvata saattaa, että jännitti, mutta innostus oli suuri.
Olen ollut yli kolmekymmentä vuotta opettajana ja aina arvostanut koulutusta, mutta tähän asti olin pitänyt sitä itsestäänselvyytenä. Kuukaudet Etelä-Sudanissa avasivat silmäni näkemään, miten koulutus on avain kaikkeen kehitykseen. Kun se puuttuu enemmistöltä maan asukkaista, maa ei kehity eikä ulkomainen apukaan auta tilanteessa paljon. Totesin tämän asian ihmetellessäni päivittäin Etelä-Sudanin tieverkostoa: suurin osa oli kulkukelvotonta sadekauden jäljiltä eikä ollut paljon toivoa teiden rakentamisesta tai kunnossapidosta ilman koulutettuja tienrakentajia ja korjausmiehiä (tietysti tarvitaan myös rahaa ja välineitä). Samanlainen tilanne maassa on terveydenhuollon suhteen. Kaiken kehityksen lähtöpohjana on hyvä peruskoulutus kaikille. Se on jokaisen eteläsudanilaisen ja ugandalaisen perusoikeus.
Yksi pieni ulkomainen järjestö ja sen yksi vapaaehtoistyöntekijä ei saa aikaan suuria muutoksia. Lähtiessäni oletin, että jossain vaiheessa kaikki ympärillä näkyvä köyhyys. puute ja hätä saattaisi lannistaa intoni ja muuttuisin ehkä masentuneeksi tai jopa kyyniseksi. Kävi päinvastoin. On äärimmäisen motivoivaa huomata voivansa opettajainkouluttajana ja opettajana olla edes vähän avuksi. Lisäksi koin, että sain paljon kohtaamiltani afrikkalaisilta: yhteisöllisyys – joka meillä Suomessa oli vielä minun lapsuudessani, mutta on jo hävinnyt – oli voimaannuttavaa.
Lähtökoulutuksemme Helsingissä oli kattava. Se antoi paljon perustietoa sekä myös valmiutta kohdata uudet haasteet. Matka vieraaseen maanosaan pakottaa miettimään omia näkemuksiä ja asenteita. Kun sain Etelä-Sudanissa lievän malariakohtauksen, aloin ymmärtää paikallisia, joiden ennestään vaikean elämän malaria voi pilata viikoiksi – ja hoitamattomana saattaa jopa aiheuttaa kuoleman. Kun Ugandassa Kampalan bussiasemalla varkaat onnistuivat viemään laukkuni, jossa oli tietokoneeni, iPadini ja muuta arvokasta, minusta tuntui, että maailma pysähtyi. Se sai minut ymmärtämään ugandalaisten päivittäistä todellisuutta, johon Kampalassa valitettavasti kuuluvat varkaus, korruptio ja muu rikollisuus. Olin opettanut toisille kuukausia ”Learning by doing” -metodilla, eli oppimista kokemusten kautta. Itse opin paljon uutta kokemalla, miltä tuntuu elää paikallisessa todellisuudessa ja selvitä päivästä toiseen menettämättä tulevaisuudentoivoa.
Afrikassa minun elämäni oli luonnollisesti luksusta paikalliseen elintasoon verrattuna, vaikka asuin molemmissa maissa maaseudulla: riittävästi rahaa, oma asunto, hygieniset olosuhteet, vesivessa, riittävästi ruokaa ja turvallisuutenikin oli varmistettu. Eivät ne tietenkään olleet suomalaista tasoa, joten sopeutumistakin tarvittiin. Liikuntaa sain tarpeeksi, sillä päivittäin kävelin kilometrikaupalla. En ole varmaan ollut vuosiin yhtä hyvässä kunnossa kuin nyt, kun ei ollut kakkuja eikä makeisia terveyttäni pilaamassa. Tuijotin vesi kielellä internetistä löytyviä suomalaisten kauppojen ruokamainoksia, mutta herkkujen syöminen jäi vain haaveeksi.
Yhteydet kotimaahan ja läheisiin ovat ulkomailla asuessa tärkeitä. Olin päivittäin yhteydessä Suomeen ja tiesin, mitä täällä tapahtuu. Kun vielä poikani oli samaan aikaan Ugandassa, olo oli aika kotoisa. Työasioissa Kirkon Ulkomaanapu oli tukenani. Myöhemmin Ugandassa sain työparikseni suomalaisen kollegan ja saatoimme keskustella – minun ilokseni ruotsiksi! Oli epätodellinen kokemus puhella ruotsia keskellä Ugandan maaseutua.
Summatakseni matkakokemukseni lainaan vapaasti historiamme merkittävää valtiomiestä, Pietari Brahea, joka sanoi Suomesta: ”Minä olin maahan ja maa minuun sangen tyytyväinen.” Muotoilisin vastauksen kysymykseeni kannattiko lähteä: ”Minä oli maihin (Etelä-Sudaniin ja Ugandaan) ja toivottavasti maatkin minuun sangen tyytyväisiä”. Kannatti lähteä. Ehdottomasti.
