Vapaaehtoisjaksoni alkoi vuoden 2014 syyskuun alussa ja päättyi tämän vuoden helmikuun lopussa. Kuuteen kuukauteen mahtui paljon sellaista erilaisuutta, johon ei Suomessa tule törmäämään vahingossakaan. Niinpä kun ajatukseni, mieleni ja sieluni alkoivat siirtyä noin kolme viikkoa ennen lähtöä Suomeen, aloin myös pohtia sitä, mitä tämä ajanjakso merkitsi minulle ja kambodzalaisille ihmisille.
Mitä voin kertoa ystävilleni ja tutuille Suomessa, kun he kysyvät millaista siellä oli tai mitä se työ siellä oli tai mitä jäi reissusta käteen. Miten voin tiivistää koko sen puolen vuoden kokemuksen, tuntemukset, ilmapiirin, ystävyys- ja työsuhteet, hajut, tuoksut, lämmön, pimeyden, sateet, tuulet, kaupungit, rannikon, maaseudun, elämisen helppouden ja vaikeuden, ruuat ja juomiset jne.?
Kokemuksesta tiedän, että vastaanottajan kyky ja joskus halu tyydyttyy sillä ensimmäisellä lauseella tai lyhyellä kuvauksella, jonka olin etukäteen miettinyt kunkin vastaanottokyvyn mukaiseksi. Yllättävän pieni määrä tietoa tuntuu riittävän monille ihmisille, jotka eivät ole koskaan käyneet Kambodzassa tai Aasiassa. Päätin kokeilla erilaisia versioita vastaustekniikassani. Lyhimmillään vastaukseni on ollut ”niin, olihan siellä aivan erilaista”, joka on riittänyt monta kertaa. Kiinnostuneimpia ovat olleet ne, joilla on jonkinlaisia kokemuksia esimerkiksi Thaimaasta tai jopa Kambodzasta. Aika monet tapaamistani ihmisistä ovat sijoittaneet Kambodzhan Afrikkaan.
Mikäpä olisi oikea tapa ja muoto kertoa kokemuksistaan puolen vuoden jaksolta työstä, jota tekee ainoana ulkomaalaisena ministeriössä, jossa englanninkielen taitoisia on kovin vähän ja joista heistäkin osa ujostelee käyttää kielitaitoa, jota heille on jostain karttunut, harvemmin kuitenkaan koulusta. Olisiko jokin kirjallinen tuotos, raportti, pamfletti tai jopa kirja hyvä tapa tuoda näkemyksiään ja tuntemuksiaan?
Mutta mitä pitäisi kertoa? Sitäkö, että Kambodza on korruptoitunut maa, jossa vammaiset ja huono-osaiset jätetään oman onnensa nojaan, koska he viettivät edellisen elämänsä niin huonosti, että nyt on maksun aika ja paikka. Vai pitäisikö kertoa hyväosaisista ihmisistä, jotka useasti ovat hallitsevan puolueen, CPP:n jäseniä ja jotka ajavat uudenkarheilla Lexuksilla arroganttiin tyyliin liikenteessä. Olisiko sittenkin hyvä kertoa opettajista, joiden palkka on 120 dollaria kuukaudessa ja pitääkseen perheensä hengissä, opettajien on annettava maksullisia lisätunteja (1000 rieliä = 0,25 USD/oppilas/tunti) oman opetustyönsä lisäksi. Entäs niistä oppilaista, joilla ei ole sitä 1000 rieliä ja jotka ovat jääneet jälkeen normaaliopetuksen vauhdissa vaikkapa luki-häiriönsä takia. Erityisopetusta ei tunneta Kambodzassa, vaan heikot oppilaat kuuluvat siihen huonosti edellisessä elämässään ”reuhanneisiin”, joiden paikka on nyt olla viimeisinä ja kärsiä aiemmista pahoista teoistaan.
Pitäisikö sittenkin kertoa budhhalaisuudesta, jota 95 prosenttia pitää uskontonaan ja käy melko säännöllisesti pagodassa munkkien kasvatettavana saamassa parantavia ”suihkuja”, jonka jälkeen voi taas jatkaa hyvillä mielin entistä elämäänsä. Munkeille maksetaan selvää rahaa ja viedään ruokaa, hehän eivät ole kenenkään palkkalistoilla, vaan elävät armeliaisuuden ja anteliaisuuden varassa. Onko siis oikein, että viemme länsimaista sanomaamme heille, jossa käsketään suunnittelemaan omaa elämää ja olemaan oman elämänsä herra, ottaa ohjat omiin käsiin ja ryhtyä hankkimaan maallista mammonaa onnellisuuden ja hyvinvoinnin takaamiseksi?
Näihin kysymyksiini liittyy myös oma pohdintani opinto-ohjauksen roolista tuossa yhteiskunnassa. Olenko minä väärä profeetta viedessäni ohjauksen ideologiaa maahan, jossa ihmisen kunkin hetkinen elämä on jo ennalta määrätty ja määräytynyt pitkälti aiemmasta elämästä? Meneekö länsimainen aate elämänhallinnasta ja itsensä johtamisesta liian pitkälle kambodzalaisessa kulttuurissa? Toisaalta kaupallinen ajattelutapa ja tavaroiden haaliminen sekä erityisesti niiden näyttäminen naapureille vaikkakin korkeakorkoisella (noin 20 prosenttia pankista) velkarahalla on jo saavuttanut maaseudunkin eläjät. Ei niin pientä ja kallellaan olevaa mökinrähjää, etteikö sisällä vilkkuisi aamusta iltaan television kelmeä valo.
Kertoisinko myös tv-ohjelmista? Televisio suoltaa heti aamusta potkunyrkkeilyä ja c-luokan elokuvia, jossa ensisijassa tapetaan, silvotaan, vaanitaan, hyökätään ja kuollaan verilammikkoihin jo ennen kello kahdeksaa. Sen perään alkavat erilaiset kilpailut ja voittajille hurrataan kovalla äänellä. Kolmannella kanavalla on jatkuva karaoke ja yhteistanssiesitys ja lopuilla pääministeri puhuu usean tunnin ajan asioita, joita ei käännetä muille kielille. Lapset viihtyvät niin hyvin television ääressä, etteivät malta lähteä kouluun. Niinpä peruskoulun suorittaakin vain noin 40 prosenttia ikäluokasta, se isompi osa häviää enimmäkseen Thaimaahan leveämmän leivän perään ja tytöt joutuvat naimisiin, vaikka virallinen ikä avioliittoon on 18 (jota kukaan ei valvo). Edelleenkin vanhemmat valitsevat puolison lapsilleen ja vävy muuttaa säännön mukaan tytön kotiin asumaan. Pitäisikö tästäkin kertoa?
Kerron kuitenkin niistä tavallisista ihmisistä, joita opin tuntemaan työjaksoni aikana. He ovat oikeasti ujoja ja rehellisiä – buddhalainen ei varasta -, mutta myöskin hyvin suorasukaisia mitä tulee vaatetukseen ja ulkonäköön. Arvostelu on rehellistä ja aitoa, siihen ei liity loukkaamisen aspektia eikä toisen alistamista. Vaaleutta ja sinisiä silmiä pidetään kauneimpina ja tavoitelluimpina piirteinä tai ominaisuuksina ihmisessä. Niinpä vaalennusvoiteet ovat haluttua tavaraa kaupoissa ja mopolla ajettaessa pidetään hansikkaita ja pitkähihaista paitaa päällä lierihatun lisäksi. Lahjojen antaminen on ylenpalttista, se yllätti minut joka kerta, minulla ei tietenkään ollut siihen hätään vastalahjaa tarjota. Asian voi onneksi korjata myöhemminkin, mutta aina se yllätti saajan. Sain muutaman kerran kutsun yksityiskotiin päivälliselle ja myöhemmin myös lounaalle, jota pidetään suurena kunnianosoituksena ulkomaalaisten keskuudessa eli se ei ole kovin tavanomaista.
Kuvauksistani saattaa saada ”vinon” kuvan kambodzalaisesta yhteiskunnasta ja kulttuurista, se on todellakin paljon muuta, mutta miettiessäni blogini sisältöä, päädyin seikkoihin, jotka minusta ovat kiinnostavia ja erilaisia verrattuina meidän tasapaksuun ja tuttuun elämäämme.
Puoli vuotta uudessa ympäristössä viemässä minulle tuttua ohjauksen ideologiaa neitseelliseen kouluympäristöön oli erittäin positiivinen elämys ja kokemus. Olen vakuuttunut idean kantavuudesta tuossakin kulttuurissa, koska kaupallinen kerskakulttuuri ja omanvoiton pyynti ovat jo saapuneet maahan. Pystyäkseen elämään ihmisarvoista elämää jatkossa omassa maassa lähtemättä naapurimaihin tekemään matalapalkkaista, heikoissa oloissa tehtävää työtä, tulee kouluissa olla ohjaajia, joilla on aikuismainen näkemys ja tieto siitä, mihin Kambodza on menossa seuraavien vuosikymmenten aikana. Sitä varten tällä hetkellä pilotoimme Battambangin viidessä koulussa opokoulutusta ja jos tulokset ovat hyviä, ensi vuoden alussa alkaa opokouluttajien koulutus, joka poikii myöhemmin vuosittain noin 300 uutta opoa maahan, jossa yläkouluja ja lukioita on nyt 1788 kappaletta, joista 612 lukiota.
Sanomalehti Etelä-Saimaa on tekemässä juttua kokemuksestani, jota he pitävät hyvin mielenkiintoisena ja huhtikuussa Helsingin Norssissa on kansainvälisyyspäivä, jossa olen mukana. Olen myös luvannut olla käytettävissä seuraavan vapaaehtoisryhmän lähtijäkoulutuksessa. Mikäli asiat etenevät suunnitellusti, lähden elokuussa tekemään piloteista evaluoinnin ja loppuraportin, joka esitellään loka-marraskuussa arvovaltaiselle joukolle Phnom Penhissä.
