Maria Seilo on osallistujana World Teacher -ohjelmassa Keniassa. Kirjoitus on osa ohjelmasta kertovaa juttusarjaa.
Lauantaiaamun pilkkopimeinä tunteina parikymmentä eurooppalaista hyppää paikallisten kuljettajien kyytiin viettämään vapaapäivää. Osa suuntaa Ruman kansallispuistoon etsimään sarvikuonoja ja kirahveja. Toinen porukka navigoi Victoria-järvelle. Takana on pitkä ja kulttuuririkas viikko ja on aika luvan kanssa hengähtää. Matka sujuu tuttujen kuljettajien kyydissä leppoisissa tunnelmissa.
Maantiellä kohtaamme tuttuja töyssyhidasteita. Niitä saa ilmeisesti rakentaa minne vain eikä niitä tarvitse merkitä etukäteen. Hidasteet ovat tarpeen, sillä paikallinen kaasujalka on raskas, ja ilman yllätystöyssyjä saattaisi käydä pahasti. Kuten muinakin aamuina, heti aamuauringon sarastaessa paikalliset suuntaavat päivän askareisiin tien varsia pitkin kävellen. Tien vierustat täyttyvät ihmisistä, joilla on päämäärä. Ensimmäinen on matkalla pyykkäämään, toinen kaitsee lehmiään ruoka-apajille ja kolmas pesee moottoripyöräänsä joessa. Mikähän mahtaa olla sateenvarjoa päänsä päällä vadissa kantavan naisen tarina? Tai miksi nuori mies kantaa ämpäriä, jonka päällimmäisenä keikkuu yksi pariton kenkä?
Muina aamuina olemme kulkeneet paikallisten tavoin kohti päämääräämme. Matkaamme aamun sarastaessa yhteistyökouluille, avaamme aamut henkilökunnan ja oppilaiden kanssa yhdessä, suunnittelemme ja toteutamme tunteja kollegoidemme kanssa. Päivän päätteeksi istahdamme vielä opettajakunnan kanssa alas reflektoimaan kulunutta päivää. Kahdeksan tuntia vierähtää äkkiä.
Paikalliset opettajat ovat kiinnostuneilta ajatuksistamme ja luottamus länsimaiseen osaamiseen on suuri. Koulut ovat ylpeitä siitä, että saavat olla mukana koulutuksessa. Kahdeksan tuntia päivässä on kuitenkin pitkä aika ja omaksuttavaksi tulee paljon uusia asioita. Suuri osa opettajista on valmis kokeilemaan ja omaksumaan oppilaskeskeisiä opetusmenetelmiä. Heidän kanssaan käydään vilkkaita keskusteluja opetuksen kehittämisestä ja koulutuksen tulevaisuudesta Keniassa.
Piipahdamme kouluilla tarjoilelemassa valmiita tutkimuksia, oppimistuloksia ja konkreettisia esimerkkejä pursuavan matkalaukullisen. Koulut jatkavat tämän jälkeen omien tietojensa ja taitojensa soveltamista parhaakseen katsomalla tavalla. Ohjelma jatkuu heille vielä tulevinakin vuosina, mutta jo pelkästään tietoliikenneyhteyksien olemattomuus tuo seurannalle oman haasteensa. Kaiken positiivisen yhdessä tekemisen keskellä mieleen nousee väistämättä kysymys siitä, olemmeko me oikeita ihmisiä neuvomaan kollegoitamme täällä. Emme lyhyessä ajassa ehdi millään omaksua heidän koulutuskulttuuriaan. Toisaalta me tiedämme paljon, mutta onhan paikallisilla kollegoillamme kuitenkin tunne siitä, että ajatuksiamme saa myös haastaa eikä asioista tarvitse olla samaa mieltä.
Illat venyvät hotellilla pitkiksi. Päivien aikana kertyy paljon pohdittavaa ja työstettävää. Osa istahtaa keskustelemaan asioista suomalais- tai hollantilaiskollegoiden kanssa, toiset valitsevat omissa oloissaan reflektoinnin. Eikä koko päivän nollaaminen hyvän kirjan tai juoksulenkin parissakaan ole huono ajatus. Väistämättäkin kulttuurien kohtaaminen tuo mukanaan myös kolahduksia, mutta luvassa on varmasti sitäkin mahtavampia oppimiskokemuksia.
Tämän päivän pidämme kuitenkin kiinni ainoasta päämäärästämme. Päivä on rentouttava. Haukkaamme paloja tavallisen turistin arjesta. Jatkamme toki kulttuurisia kohtaamisia, mutta tällä kertaa oman työkenttämme ulkopuolella. Onneksi nämä kohtaamiset on helpompi tunnistaa ja pukea sanoiksi. Pyydämme kuljettajaa sammuttamaan auton, kun pysähdymme tarkastelemaan kirahvin tepastelua ja nauttimaan ympäröivistä äänistä. Täällä luonnon helmassa lepää suomalainen mieli.
Paikallisten sanoin: Pole pole! Edetään rauhallisesti. Olemme Kenian ajassa. Aurinko nousee huomennakin.
Maria Seilo
