Ville Stambej on osallistujana World Teacher -ohjelmassa Keniassa. Kirjoitus on osa ohjelmasta julkaistavaa juttusarjaa.
Herään aamulla puoli kuusi herätyskellon soittoon ja tajuan nähneeni unta oppilaistani Suomessa. Unen syy lienee se, että olen illalla lajitellut heidän kenialaisille koululaisille kirjoittamansa kirjeet jakaakseni ne tänään luokassa. Yöllä olen tavalliseen tapaan herännyt tasan neljältä kaukaa moskeijan kovaäänisistä kuuluvaan huutoon. Elämme ramadania. Huutojen välissä kuuntelen lepakoiden sirahduksia.
Koulun pihalle kaartaa viileässä aamussa moottoripyörä kyydissään nelihenkinen perhe. Kellään ei ole kypärää. Isä kai tuo siinä opettajaäidin lapsineen kouluun ja lähtee saman tien. Joku on sytyttänyt roskakasan koulun nurkalla palamaan ja koulun pihalla leijailee paksu, pistävänhajuinen savu. Kukaan ei tunnu kiinnittävän siihen huomiota.
Aamun ensimmäisellä tunnilla huomaan opettavani viidesluokkalaisille loistavan kenialaisen opettajaparini Alfoncen kanssa maantietoa, vaikka on englannintunti. Käytössämme on karttapallo ja seinäkartta. Pyydän oppilasta näyttämään kartalta Afrikan. Hän osoittaa Etelä-Amerikkaa. Alfonce vaikuttaa hiukan turhautuneelta ja pyytelee kohta anteeksi, että oppilaat ovat opiskelleet vasta Itä-Afrikkaa. Pienellä avustuksella löytyvät sekä Afrikka että Eurooppa. Näytän kuvia perheestäni, Suomesta ja oppilaistani. Kenialaislapset eivät osaa päätellä kahdesta kuvasta, kumpi kuva on otettu talvella ja kumpi kesällä. Sekä vuodenajat että lumi ovat heille täysin tuntemattomia käsitteitä, vaikka Alfonce kertoo, että Mount Kenyan huipullakin on lunta. Mutta miksi siellä kukaan olisi käynyt? Kiinnostuneimpia lapset ovat oppilaistani. Ihmeellisintä on se, ettei kenelläkään ole koulupukua. Jaamme suomalaisten neljäsluokkalaisteni kirjoittamat kirjeet ja tunnelma on juhlallinen. Tunnin varsinaista aihetta – vastauskirjeiden kirjoittamista – ehditään tuskin aloittaa. Kirjeitä ja niiden piirroksia tutkitaan tarkkaan. Sovimme, että kerään vastaukset huomenna Suomeen vietäviksi.
Seitsemännessä luokassa on matematiikan tunti. Oppilaita on yli 50 ja maalattiainen luokka pursuaa yli. Aika moni on sitä paitsi kuulemma tänään poissa… Alfonce yrittää parhaansa mukaan aktivoida oppilaita mm. jakamalla oppilaat ryhmiin ja antamalla heille pahvilaatikoita tilavuuskäsitteen havainnollistamista varten. Ryhmätyö on hankalaa, koska pöytiä ei mahdu siirtämään ryhmäasentoon. Ihmettelen Alfoncelle, miksi vain ehkä joka viidennellä oppilaalla on kirja. Hän sanoo, että kaikilla kyllä on kirja, mutta oppilaat eivät tuo sitä kotoa kouluun. Hän pyrkii siihen, että joka ryhmässä on vähintään yksi kirja. Oppilaat ovat suomalaisiin verrattuna hyvin motivoituneita ja selvästi haluavat oppia. Kaikki keskittyvät, kukaan ei häiritse tuntia. Tunnin lopuksi keskustelemme ikäjakaumasta. Tässä luokassa oppilaiden ikä vaihtelee välillä 13-18. Kerron, että minun luokassani on vain 10-11-vuotiaita. Tämä on kenialaisten mielestä niin outoa, että kaikki remahtavat nauruun.
Neljännen luokan luonnontieteen tunnilla Alfonce tekee parhaansa saadakseen oppilaat tekemään ryhmätyötä, mutta toiminta on kovin tahmeaa. Kenian koulujen opetuskieli on englanti. Lisäksi käytetään kiswahilia. Oppilaiden äidinkieli on kuitenkin paikallinen luo. Koululaisilla on kuulemma pienestä pitäen monta kertaa vuodessa kansalliset englanninkieliset kokeet, joiden tulokset julkistetaan ja joiden mukaan pannaan paremmuusjärjestykseen niin koulut kuin yksittäiset oppilaatkin. Jos oppilas ei hallitse englantia, hän ei tietenkään menesty kokeissa, vaikka osaisi luonnontieteen asiat kuinka hyvin. Me yritämme rohkaista opettajia selittämään asiat oppilaille äidinkielellään aina, kun he eivät ymmärrä englanninkielisiä ohjeita tai tekstejä. Monilla tuntuu kuitenkin olevan sisäänrakennettu asenne, että oman äidinkielen käyttämisestä pitäisi päästä eroon mahdollisimman aikaisin. Se valitettavasti näkyy.
Ryhmätyö on tahmeaa, koska oppilaat eivät osaa selittää asioita englanniksi. He eivät selvästi myöskään ole tottuneita puhumaan toisilleen – perinteinen opetustapa on hyvin opettajakeskeinen. Siksi pidämme neljäsluokkalaisille ryhmäleikkituokion, jossa harjoitellaan yhdessä toimimista. Selitän ohjeet ja Alfonce kääntää luon kielelle. Ryhmien täytyy toisiaan koko ajan kädestä pitäen käydä hakemassa erilaisia asioita maahan piirrettyyn ympyrään. Ensimmäinen kokeilu menee täysin pieleen, koska oppilaat säntäävät sinne tänne eivätkä muista pitää toisiaan kädestä. Alfonce selittää säännöt kärsivällisesti uudestaan. Homma alkaa toimia ja kohta meillä kaikilla on hillittömän hauskaa. Voittajille taputetaan mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Seuraavaksi ryhmien tehtävänä on rakentaa minuutissa mahdollisimman korkea rakennelma mistä tahansa ympäristön tarvikkeista. Ryhmät yrittävät huijata, kun opettajien silmä välttää. Ihan niin kuin Suomessakin…
Koulupäivän jälkeen jatkamme leikkimistä opettajien kesken. Opetamme toisillemme erilaisia opetussuunnitelmaan kuuluvia asioita käyttämällä erilaisia yhteistoiminnallisia opetustapoja. Kenialaisopettajat nauttivat selvästi siitä, että pääsevät oppilaiden rooliin. Koulumaneereille nauretaan yhdessä – vastaamme kysymyksiin sotilaallisesti kuorossa ”yes, teacher, thank you, sir”… Vieressämme puun juurella pölyisessä maassa istuu arviolta nelivuotias pikkutyttö upeassa puvussa ja hakkaa ammattimaisin ottein tiilellä paksua vihreää oksaa järjestelmällisesti niin, että siitä pursuaa nestettä. Huomaan pohtivani, mitä kotiaskaretta hän matkii.
Matkalla koulusta takaisin hotellille ei tapahdu mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Matka katkeaa, koska asfalttikone on maantiellä poikittain. Käynnissä on päällystystyö. Se etenee nopeasti, koska sen kummempaa alustustyötä ei näköjään tehdä. Routavaurioita ei tietenkään tarvitse pelätä. Myöhemmin ohitamme moottoripyörän, jonka tarakalla on pienessä kaljakorissa kymmenkunta elävää kanaa. Ne kurkkivat sieltä ympäristöä rauhallisen tuntuisina. Höyhenet pörhistelevät tuulessa.
Vaikka kahden viikon vapaaehtoisjakso on hyvin rankka ja työntäyteinen, tunnen itseni etuoikeutetuksi. Kenialaiset opettajat ovat ammattilaisia ja koululaiset ihan samanlaisia lapsia kuin suomalaisetkin. Koulujen varustuksessa on toki yhtä ja toista kehitettävää, mutta opetuksen laatua on helppo nostaa antamalla opettajille kipinöitä ja vinkkejä. He tarttuvat niihin innokkaasti ja innostus moninkertaistuu, kun he huomaavat muutoksen oppilaissaan.
Meillä on kenialaisilta paljon opittavaa. He eivät takerru pikkuseikkoihin vaan ovat selviytymisen mestareita. Heidän oppimisen halunsa on palava. Mitähän sanoisi afrikkalainen opettaja, jos pääsisi tutustumaan meidän koulujemme toimintatapoihin? Hän osaisi varmasti antaa meille paljon arvokkaita vinkkejä ainakin siinä, miten ihmiset asetetaan asioiden tai aikataulun edelle ja miten elämästä suorittamisen lisäksi myös nautitaan.
Huomenna on viimeinen päivä koulussa. Tunnen sekä helpotusta että haikeutta.
