Olen lukenut viimeiset kaksi viikkoa kirjaa Kongon Historia by David Van Reybrouck, jotta ymmärtäisin paremmin tilannetta, josta pakolaiset tulevat Rwamwanjan pakolaisleirille Ugandaan, minne olen menossa työskentelemään. Mieletön kirja, mutta pelkästään sitä lukiessani olen itkenyt, voinut pahoin, vihannut, nauranut ja ennen kaikkea yrittänyt ymmärtää sitä kaikkea hulluutta. Ymmärrän miksi ihmiset lähtevät kotimaastaan, kauheudesta minkä pelkkä lukeminen saa minut voimaan pahoin. Mutta minun on vaikea ymmärtää miksi Suomi/Eurooppa ei halua auttaa näitä viattomia ihmisiä, joita kuitenkin Uganda (ties kuinka moneksi köyhin maa) ottaa vastaan köyhyydestä huolimatta. Ugandan hallitus on antanut heille maata, jossa leiri sijaitsee, jokainen saa pienen palan, johon voi rakentaa ”talon” ja viljellä maata. Ne jotka haluavat saavat mennä kaupunkiin tekemään töitä jos pystyvät elättämään itsensä.
Eilen saatujen tietojen mukaan pelkästään Ugandassa Rwamwanjan leirillä on tällä hetkellä 61,518 pakolaista ja lisää odotetaan tulevan ensi viikolla. Syynä pakoon ovat toistuvat joukkomurhat ja tapot Kongossa. Pohjoisessa sijaitsee lisää leirejä, joissa on lähinnä Etelä-Sudanista tulevia pakolaisia. Sinne on tullut viimeisen viikon aikana lähes 2000 pakolaista. Vuodesta 2013 lähtien siellä on autettu 161,196 pakolaista kolmella eri leirillä. Leirit ovat tällä hetkellä niin täynnä, että nyt rakennetaan uutta leiriä, jonka kapasiteetti tulee olemaan 25,000 pakolaista. Etelä-Sudanilaiset pakenevat myös aseistettuja joukkoja, jotka hyökkäävät viattomien ihmisten kimppuun. Toissapäivänä Etelä-Sudanin presidentti allekirjoitti rauhanneuvottelut, joten jäämme odottamaan mitä tuleman pitää. (Etelä-Sudan ja rauhanneuvottelut)
Tuntuu todella pahalta lukea uutisia vastaanottokeskusten vastustamisesta Suomessa ja muuallakin Euroopassa. Suomessa itketään muutamasta tuhannesta pakolaisesta ja sanotaan että ollaan niin köyhiä itsekin ettei ole varaa antaa muille. Senkin lukeminen saa minut voimaan pahoin. Ne joilla on vähän ymmärtävät auttaa niitä joilla on vielä vähemmän!
Omassa turvallisuudessa on helppo sulkea silmät, elää omassa pienessä lintukodossa ja ”unohtaa” kuinka paljon pahuutta maailmassa on. Television voi sammuttaa tai vaihtaa kanavaa, kun tuntuu pahalta katsoa kärsiviä ihmisiä, lapsia jotka ovat kuolleet pommien uhreina heidän vanhempien itkiessä vierestä. Lehdestä voi kääntää sivua tai jättää artikkelin lukematta, kun joku asia tuntuu pahalta. Kun tuntuu pahalta lukea tai nähdä se! Entä ne ihmiset siellä televisioruudun toisella puolella, jotka eivät voi vaihtaa kanavaa tai kääntää lehden sivua, vaan he elevät sen hetken yhä uudelleen ja uudelleen. Nainen, jonka mies tapettiin, paloiteltiin hänen silmien edessä, sen jälkeen hänet ja hänen tyttärensä raiskattiin, ei voi vaihtaa kanavaa, ei voi unohtaa, ei koskaan. Hän voi ainoastaan paeta fyysisesti ja toivoa, että hänen ei ainakaan tarvitse kokea sitä uudelleen.
Miksi niin monien ihmisten on vaikea auttaa näitä ihmisiä ja perustella, että kun meillä on Suomessa/ Euroopassa köyhyyttä ja ongelmia, joten pitää ensin auttaa omia. Omasta puolestani voin sanoa että kaiken sen jälkeen mitä olen nähnyt, kokenut, lukenut, kuunnellut tarinoita maailmalla ollessani, en voi unohtaa, en voi sulkea silmiä, en voi vaihtaa kanavaa tai lehden sivua vaan mun on katottava se ohjelma loppuun, luettava se artikkeli, kuunneltava ja otettava se pieni pahaolo vastaan, sillä se saa minut tekemään asialle jotakin. Se saa mut tajuamaan joka kerta, että kuinka onnellisessa asemassa olen, kuinka helppoa ja turvallista elämä on Suomessa. Juuri sen takia voin tehdä asialle jotakin. Koen että mulla on velvollisuus auttaa, tehdä jotain niiden puolesta, jotka eivät ole saaneet yhtä hyvää alkua elämälle kuin minä.
Pakolaiset ovat viattomia uhreja sodassa, jota käydään sellaisella levelillä mihin tavalliset kansalaiset eivät pysty vaikuttamaan. Toivoin että jokainen teistä joka lukee tämän yrittää hetkeksi asettua pakolaisen asemaan. Mieti miltä sinusta tuntuisi jos joutuisit jättämään kaiken, kotisi, ystäväsi, perheesi, koko elämäsi ja joutuisit kävelemään satoja kilometrejä yleensä öisin, jotta et joudu tapetuksi.
Nostan hattua jokaiselle ihmiselle, joka ”taistelee” kehitysavun puolesta, tekee vapaaehtoistöitä organisaatioissa, lahjoittaa rahaa, aikaa, vaatteita ja on valmis auttamaan kotimaahansa tulevia pakolaisia tai alistettuja ihmisiä. Me olemme kaikki samanlaisia ja samanarvoisia ihmisiä, kansallisuudesta, etnisestä taustasta, uskonnosta, asemasta ym. huolimatta. Me elämme samalla pallolla. Meidän on huolehdittava ja välitettävä toisistamme tulimme mistä tahansa, sillä ilman sitä, en tiedä millainen maailma meillä on tulevaisuudessa.
Artikkelin kuva Kirazan lapset, Minna Törrönen
