Pohdin usein, mitä voisin oppia näiltä ihmisiltä ja tästä kulttuurista. Yksi on ainakin varmaa: täällä eletään hetkessä, sillä ihminen kaipaa vain sen minkä kulloisestakin päivästä selviytyäkseen tarvitsee. Huominen tuo tullessaan uudet murheet tai ilon aiheet. Siinä olisi elämän ohjenuoraa minullekin noudatettavaksi.
Tervehdys Kambodzhasta! Olen täällä Opettajat ilman rajoja -verkoston kautta kouluttamassa tulevia opinto-ohjaajia. Mielenkiintoista hommassa on se, että täällä uskotaan karmaan ihmisten elämänvalintojen ja tapahtumien suhteen ja opinto-ohjaukselle ei ole khmerin kielessä edes sanaa.
Saavuin tänne kesäkuun 9. päivänä ja siitä taisikin alkaa oikea seikkailujen seikkailu. Kaksi ensimmäistä viikkoa vietin lähes kokonaisuudessaan pääkaupungissa Phnom Penhissä. Perehdyin aiemmin tehtyyn työhön projektin osalta, laadin työsuunnitelmaa ja kävin tapaamassa avainhenkilöitä paikallisissa opetushallinnon virastoissa. Täällä on tärkeää tuntea oikeat henkilöt, jotta ovet avautuvat ja saa tuen työlleen.
Asemapaikkaani, väliaikaiseen kotikaupunkiini Battambangiin saavuin juhannuksen tienoilla. Välimatkaa pääkaupungin ja Battambangin välillä on vain vajaat 300 km, mutta liikenteestä ja teiden kunnosta riippuen automatkaan piti varata 5 – 8 tuntia. Automatka paikallisen taksiyrittäjän kanssa oli muutenkin hyvin eksoottinen kokemus, jota sanat eivät riitä kertomaan ja valokuvia ei ehtinyt ottamaan. Tie tuntui välillä loppuvan kesken, keskiviiva ei kuulu maan liikennekulttuuriin lainkaan, tapana on risteillä oman ja vastaantulevien kaistan välillä joustavasti ja kaikilla auton ratin tai mopon ohjaustangon takana istuvilla asuu pieni ”arivatanen” sisällä. Kyydissä olijan on parempi vain lakata ajattelemasta mitään ja keskittyä maisemiin.
Battambang sijaitsee Kambodzhan luoteisosassa melko lähellä Thaimaan rajaa. Kaupunki on perustettu jo 1000-luvulla ja täällä on nykyisin noin 140 000 asukasta. Battambang on Kambodzhan toiseksi suurin kaupunki, pääkaupungissa Phnom Penhissä asukkaita on noin 2 miljoonaa. Kaupunkia halkoo Sangkaejoki ja ydinkeskustan vanhoissa rakennuksissa näkyy paljon Ranskan siirtomaavallan ajan tyyliä. Muutoin kaupunkikuvaa leimaavat sillat, ominaistuoksultaan eksoottiset torit, toistaan upeammat pagodat (buddhalaistemppelit), nykyaikaiset khmertalot hökkelien joukossa, ruokavaunut kaduilla, suuret patsaat ja kuoppaiset päällystämättömät sivutiet.
Minä viihdyn Battambangissa. Kaupunki on omalla karulla tavallaan kaunis. Täällä on myös turvallista ja rauhallisempaa kuin pääkaupungissa. Paikalliset ovat todella ystävällisiä ja auttavaisia. Ihmiset hymyilevät ja heillä on aina jotain hyvää sanottavaa. Täällä tulee iloiselle tuulelle, vaikka jokin murhe painaisikin mieltä ensin. Paikalliset tulevat myös rohkeasti juttelemaan ja vaikka yhteistä kieltä ei suurimman osan kanssa ole, elekielen ja sitä tukevien äännähdysten avulla on tultu hyvin juttuun. Tutuilla ja säännöllisemmin kulkemillani reiteillä minulle huudellaan tervehdyksiä ja kysellään kuulumisia ja se saa olon tuntumaan kotoisalta. Battambang ei ole mikään turistirysä, mutta yhä enemmän tännekin eksyy kulttuurista ja rauhallisesta elämänmenosta pitäviä matkalaisia. Suomalaisiin en ole täällä törmännyt vierailevien FCA:n työntekijöiden lisäksi.
Pestini aikana olen pohtinut paljon myös sitä, miten toisin esille asioiden kääntöpuolen, ja voinko tai tarvitseeko minun kertoa niistä. Kaikella hyvyydellä ja arvostuksella sanottuna, ihan kaikki ei kuitenkaan vielä ole hyvin tässä maassa ja siksi apuamme kaivataankin.
Ensimmäisenä silmääni pisti se, miten roskaa ja jätettä on kaikkialla, erityisesti muovia. Tuntuu kuin omasta elinympäristöstä ei osattaisi tai ymmärrettäisi huolehtia. Tai aivan kuin ei vielä tiedettäisi ympäristöriskeistä.
Paljon ajattelemisen aihetta itselle antoi myös tieto, että maaseudulla perheen päiväansio voi olla yhteensä vain kaksi dollaria – hyvänä päivänä. Sillä on selvittävä. Tulonhankkimiseen osallistuvat monesti myös lapset tehden töitä vanhempiensa kanssa. Ja olen nähnyt, miten koirakin on hyötyeläin sanan varsinaisessa merkityksessä: vahtitehtävänsä lopuksi se on myös ruokaa monelle köyhälle perheelle.
Ns. koulupudokkaita on paljon, myös luku- ja kirjoitustaidottomia kansalaisia. Oppimisen mahdollisuus ei ole tasapuolista. Kaikilla perheillä ei ole varaa lähettää lapsia kouluun, sillä koulupuku ja oppimateriaalit maksavat paljon perheen ansioon suhteutettuna. Tai kouluun osallistutaan vain osa-aikaisesti, sillä lapsia ja nuoria tarvitaan kotona tekemässä töitä. Olen tavannut nuoria naisia ja miehiä, jotka ovat käyneet koulua esimerkiksi vain kolme vuotta. Kouluun on monella myös pitkä matka, jopa 20 km. Ei semmoista matkaa jaksa edes aikuinen kävellä tai pyöräillä tässä ilmastossa.
Maata johtaa pääministeri, kuningas on rakastettu ”ikoni”. Jotakin maan hallinnosta kertoo se, että sama pääministeri on ollut vallan kahvassa lähes 30 vuotta ja hänellä on oma armeija. Muutoksen tuulia on haastavaa puhallella. Lisäksi kyläpäälliköihin vaikutetaan ja sitä kautta väkeä maaseudulla neuvotaan ja ohjataan miten vaaleissa tulee äänestää.
Viimeisten vuosikymmenten taistelujen muistona Kambodzhan maaperässä on vielä 4 – 6 miljoona räjähtämätöntä maaminaa. Battambangin provinssi on yksi raskaasti miinoitetuista alueista rajan läheisyyden vuoksi. Täällä ei saa maaseudulla mennä itsekseen maastoon kävelemään kuin merkityille reiteille tai alueen tuntevan oppaan kanssa. Vuoden 1979 jälkeen yli 40 000 kambodzhalaista on kuollut miinaan astuessaan tai jouduttuaan muutoin sellaisen kanssa kosketuksiin. Toiset 40 000 ovat saaneet elinikäisiä vammoja. Edelleen keskimäärin kerran päivässä joku joutuu miinan uhriksi, vaikka kasvatus- ja tiedotustyön kautta onnettomuuksien määrää on saatu vähennettyä vähän kerrassaan. Sateet ja tulvat siirtävät miinoja myös kartoittamattomille alueille, mikä vaikeuttaa miinanraivaustyötä ja kasvattaa onnettomuusriskiä. Miinanraivaustyö tulee jatkumaan vielä tulevien sukupolvien ajan.
Ja monia, monia muita epäkohtia, joiden kanssa toivoisin voivani auttaa. Olen oppinut elämän realiteeteista enemmän kuin ajattelinkaan täällä olo aikanani. Tiesin saapuvani vielä kehittyvään maahan ja kuulemieni asioiden olevan totta, mutta kun niihin ei törmää omassa arjessa ”lottovoittomaassa” tai hyvinvointivaltioissa matkaillessa, ei niitä ole olemassa itselle.
Uskon, että Suomeen palaa hyvin erilainen Sari kuin sieltä lähti. Pohdin usein, mitä voisin oppia näiltä ihmisiltä ja tästä kulttuurista. Yksi on ainakin varmaa: täällä eletään hetkessä, sillä ihminen kaipaa vain sen minkä kulloisestakin päivästä selviytyäkseen tarvitsee. Huominen tuo tullessaan uudet murheet tai ilon aiheet. Siinä olisi elämän ohjenuoraa minullekin noudatettavaksi tästä lähtien.