”Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma”, muistan isäni sanoneen. Pitää hyvin paikkansa ihan kaikessa elämässä. Meidän tilanteemme Opettajat ilman rajoja –vapaaehtoisina Rwamwanjan pakolaissetlementissä on muuttunut. Tällä hetkellä asumme pääasiassa Kampalassa ja teemme tehtäväämme neuvonantajina parhaan kykymme mukaan etänä.
Asuminen setlementissä arvioitiin meille liian turvattomaksi. Työmme kuitenkin jatkuu pääkaupungista käsin ja pian olemmekin taas matkalla Rwamwanjaan päiväreissulle. Luvassa on siis lukemattomia tunteja autossa istumista.
Meille vapaaehtoisille ensireaktio muuttuneeseen tilanteeseen oli luonnollisesti julmettu turhautuminen. Pettymyksen aiheuttaminen meille tärkeiksi tulleille nuorille tuntui ja tuntuu edelleen kovin pahalta. Onneksi meillä on kuitenkin monenlaisia tapoja pitää yhteyttä ja varmasti myös tapaamme toisiamme päiväreissuilla setlementissä. Tilanteeseemme vaikuttavat asiat ovat niin isoja, että ne eivät ratkea päivässä, vuodessa tai edes vuosikymmenessä. Tässä kohtaa on vain pakko hyväksyä tosiasiat ja sopeutua muuttuneeseen tilanteeseen. Positiivista tässä on se, että vihdoinkin voin purkaa laukkuni jonnekin ja asettua Kampalan tukikohtaan. Jokainen reppureissaaja tietää, miten hyvältä tuntuu tyhjentää laukku ja työntää likaiset vaatteet pesukoneeseen. Ristiriitaisissa tunnelmissa siis.
Minä lähdin tuulettamaan ajatuksiani reissulle Adjumaniin Pohjois-Ugandaan 20 kilometrin päähän Etelä-Sudanin rajasta. Adjumanissa on rypäs pakolaisleirejä, joita asuttavat Etelä-Sudanista jalkaisin Ugandan puolelle tulleet pakolaiset. Adjumanin alueen asukkaille sota ei ole vierasta. Viimeisten noin kuudenkymmenen vuoden aikana ihmiset ovat siirtyneet pakoon sotaa ja väkivaltaa puolin ja toisin Ugandan ja Etelä-Sudanin väliä. Tällä hetkellä rauha löytyy Ugandan puolelta.
Adjumanissa ilmasto ja ympäristö on kovin erilaista kuin Rwamwanjassa. Minulle näkemäni pyöreät heinäkattoiset savimajat sekä kokemani porottava aurinko ja kuumuus ovat sitä ihan oikeaa Afrikkaa. Tunsin oloni jotenkin kotoisaksi Adjumanissa, vaikkakin lähellä oleva humanitaarinen kriisi oli myös aistittavissa ja nähtävissä.
Adjumanissa pääsin mukaan erityisopetuksen projektin loppuseminaariin. Oli ilo kuulla, miten paikallisia opettajia oli koulutettu ja valmennettu erityistä tukea vaativien oppilaiden kanssa työskentelyyn lyhyen mutta tehokkaan projektin aikana. Projektin koulutusten jälkeen oli kourallinen opettajia ilmoittautunut myös erityisopetuksen jatko-opintoihin, mikä on hieno juttu, koska erityisopettajista on alueella huutava pula. Opastusta tarvitsevat myös erityisoppilaiden vanhemmat ja viranomaiset. Yleisesti ottaen vammaisten oikeuksia ja ihmisarvoa poljetaan valitettavan usein jopa heidän perheenjäseniensä toimesta.
Kirkon Ulkomaanavun toimesta on tehty myös tutkimusta erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden tilanteesta, mikä oli mielenkiintoista kuultavaa. Alustavat tutkimustulokset kertovat, että vammaisten lasten syntyvyys on yleisempää pakolaisperheissä kuin paikallisväestön keskuudessa. Molemmissa ryhmissä yleisimmäksi vamman aiheuttavaksi syyksi arvioitiin sairaudet ja niistä johtuneet komplikaatiot. Edelleen uskotaan myös noituuden olevan vammojen taustalla. Yleisimpiä vammoja tutkimuksen mukaan ovat aisteihin liittyvät vammat. Avustavien laitteiden puute on suuri haaste. Myös vammaisten lasten keskuudessa on edelleen yleistä, että tytöt jäävät kotiin, eivätkä pääse kouluun. Monenlaiselle asennekasvatukselle on siis tarvetta. Minulle itselleni pikainen matka Adjumaniin oli tervetullut tuulahdus muuta ajateltavaa sekä mielenkiintoista kuultavaa ja nähtävää. Ehdottomasti parinkymmenen autossa istutun tunnin arvoinen reissu. Ammatillisesti myös tähänastisen Ugandan matkani parhainta antia.
Projekti Rwamwanjassa on edennyt nyt viikon ilman minun ja Sarin fyysistä läsnäoloa. Olemme pitäneet yhteyksiä oppilaiden haastatteluja tekeviin kollegoihimme ja homma etenee. Töihin valituille opettajille ja assistenteille on ilmoitettu valinnasta. Etenkin assistenteiksi valituille kongolaisille pakolaisille tuleva vakituinen palkkatyö on melkoinen juttu ja vaikuttaa suoraan monen ihmisen elämisen tasoon. Olen hyvin tyytyväinen heidän puolestaan. Oppilasvalinnoista Rwamwanjan toimiston väki alkaa ilmoitella ensi viikolla.
Minun ja Sarin ensi viikko kuluu jälleen tienpäällä.
Olen miettinyt paljon, miksi palaan Afrikkaan kerta toisensa jälkeen. Kun hyppään moottoripyörätaksin kyytiin (Äiti, älä suutu!), elämä tuntuu jotenkin niin ”normaalilta”. Sitten taas on hetkiä, jolloin en voi ollenkaan ymmärtää, mitä ja miksi ympärilläni tapahtuu. Viha-rakkaussuhde, sitä kai tämä on. Parhaita hetkiä minulle kuitenkin ovat ne, kun en oikeasti muista, että olen erivärinen kuin muut, eikä kenenkään tarvitse siitä huomauttaa.
