”Puhuitteko jatkosta?” kysyy mieheni palattuani kotiin. ”Miten niin? Mitä tarkoitat?” vastaan ihmeissäni. Aivan kuin en ymmärtäisi, mistä hän puhuu. Olenhan ennen matkaan lähtöäni luvannut, että tämä on viimeinen vuosi. Ensi kesänä viettäisin heinäkuun perheeni kanssa. Mutta mieheni tuntee minut paremmin. Hän kuulee, kuinka sanani asettuvat toistensa perään kertoessani työstämme. Hän näkee kuinka kasvoni hehkuvat. Olen jäänyt koukkuun. Tai kuten eräs hollantilainen kollegani sanoi: ”Tämä työ on mennyt vereen. Kun kerran liittyy tähän perheeseen, kuuluu siihen lopun elämäänsä.”
Käännymme päätieltä sokeriruokopeltojen välissä kiemurtelevalle soratielle. ”Olenko muuten kertonut teille, kuinka rakastan tätä koulua?” kysyn sadannen kerran ryhmältäni. Muiden mielestä tie on kuoppainen ja pitkä, sillä he eivät tiedä, mitä sen päässä on. Kiljahdamme, kun kuski ajaa vähän liian kovaa kuoppaan ja päämme osuvat auton kattoon. Tuntuu hyvältä nauraa yhdessä.
Jo pihassa huomaan, että kehitystä on vuoden aikana tapahtunut. Opettajainhuoneeseen menee nyt sähköjohto. Pihassa on kaksi lähes valmista uutta koulurakennusta, ja vanha savirakennuskin on saanut peltiä seiniinsä. Nämä ovat vain ulkoisia muutoksia, joissa toki myös olemme olleet mukana. Sillä koulujen rehtorit suunnittelevat projektin aikana omien työpariensa kanssa koulunsa seuraavia kehityskohteita ja tekevät puolivuotissuunnitelman, jonka mukaan tavoitteisiin on mahdollista päästä.
Mutta se mitä näen luokissa saa minut kananlihalle. Muistan miksi olen täällä. Pulpetit luokissa on järjestetty ryhmiksi. Oppilailla on istumajärjestys. Joka ryhmässä on eritasoisia oppilaita, jotta he voivat tukea toinen toisiaan. Opettajan sanoja ei toisteta kuorossa eikä hänen kirjoituksiaan kopioida. Ja kun opettaja neuvoo oppilaita keskustelemaan ryhmissä, he keskustelevat. Oppilaat ajattelevat. Näen, että viimevuotisia oppeja on harjoiteltu.
Työparini hoputtaa heti töihin. Hän janoaa palautetta. Hän haluaa suunnitella kaikki tunnit yhdessä. Viime vuonna aloitimme hitaasti luomalla ensin luottamussuhdetta työpariemme kanssa. Vaikka työparit ovat vaihtuneet, luottamus meihin eurooppalaisiin on valmiina. Tulokset puhuvat puolestamme. Oppilaat sekä oppivat että viihtyvät tunneilla entistä paremmin. Opettajat haluavat oppia lisää.
Oppilaat saavat kokeilla luovaa kirjoittamista, toiminnallisia ja käytännönläheisiä matematiikanharjoituksia, roolileikkejä yhteiskuntaopintunnilla, aktivoivia lukustrategioita ja sanastoharjoituksia, pistetyöskentelyä, käytännön kokeita maantiedon tunnilla sekä ilmaisutaitoa. Liikuntatunnilla pelaamme pikipataa ja polttopalloa. Välitunnilla hypitään hyppynarua ja twistiä. Yhtäkkiä jostain kuuluu tuttu sävel. Lähden kohti ääntä. ”Kellojasi soita, kellojasi soita”, saan selvää sanoista. Joukko kahdeksasluokkalaisiahan siellä laulaa Jaakko kultaa suomeksi. Muistavat sanat viime vuodelta.
”Olet erinomainen opettaja. Tuosta vain heittäydyit kokeilemaan uutta metodia, josta äsken keskustelimme. Olet selvästi sisäistänyt, mitä lapsikeskeinen opettaminen ja aktiivinen oppiminen tarkoittavat. Tunti oli kerrassaan erinomainen”, annan palautetta kollegalleni erään maantiedon tunnin jälkeen. Saman tunnin työparini pitää viimeisen päivän workshopissa, jossa jokaisen koulun edustaja pitää yhden kymmenminuuttisen mallitunnin.
Puun varjoon on rakennettu luokka. Caroline seisoo puun alla ryhdikkäänä ja hymyilee luokkaan saapuville oppilaille. Seuraan tuntia etäältä. Oppilaina on sekä kenialaisia että eurooppalaisia kollegoja. Caroline ohjaa oppilaitaan lempeällä varmuudella. ”Tänään jatkamme eri maalajien tutkimista. Viime tunnilla meillä oli täällä luokassa multaa, savea ja hiekkaa.” Jokainen oppilas nostaa pinosta yhden lapun, jossa lukee joko maalajin nimi tai sen ominaisuus. Sen jälkeen oppilaat hakeutuvat ryhmiin maalajeittain. Jokainen oppilas työskentelee. Toinen auttaa toista. Kaikkien ollessa valmiita Caroline asettaa laput opettajan pöydälle ja kertoo samalla jonkin vitsin, jota en kuule, mutta koko luokka alkaa nauraa. Näytämme toisillemme peukkuja, ja Caroline antaa oppilaille seuraavat ohjeet. ”Nyt voitte kirjoittaa kaikki maalajit ominaisuuksineen vihkoonne. Jos ette muista jotakin, voitte tulla tarkistamaan täältä opettajanpöydältä. Älkää kuitenkaan kirjoittako ennen, kuin olette palanneet paikoillenne.” Oppilaat alkavat tehdä muistiinpanoja toisiinsa vilkuillen. Lopulta yksi uskaltautuu tarkistamaan jonkin sanan luokan edestä, ja muut seuraavat.
”Tiedätkö, en sano tätä varmaan tarpeeksi usein, mutta sä olet tosi hyvä siinä, mitä teet,” sanoo mieheni yhtäkkiä. Opettaja saa harvoin positiivista palautetta. Liikutun. Mies on kulkenut rinnallani siitä asti, kun otin haparoivia ja itkuisia ensiaskelia opettajana, kun vaelsin koulun käytävillä etsien rooliani työyhteisön jäsenenä, kun suljin luokan oven perässäni, ettei kukaan näkisi, mitä luokassani tapahtuu, kun en tiennyt, että olen tarpeeksi hyvä vain olemalla oma itseni. Ehkä hän on nähnyt minussa saman kuin minä Carolinessa. Tässä projektissa on voima. Koska me uskomme, että luottamus, toivo, sitoutuminen ja jakaminen tekevät meistä vahvempia.
Piia Ukura, äidinkielen ja kirjallisuuden sekä suomi toisena kielenä opettaja, Armfeltin koulu, Salo
