Suomalainen neiti Virtanen – keskituloinen, keski-ikäinen(?) valkoinen, länsimaalainen ja korkeasti koulutettu – opettaja Marimekko-paidassaan on saapunut Helsinki-Vantaan lentokentälle.
Sisu-pastillit, jotka hän osti ensimmäiseksi kentälle päästyään, ovat hänen taskussaan. Repussaan Virtanen kantaa hiirenkorville luettua Ilman ihmisoikeuksia ei ole kehitystä -opusta. Hän oli myöhästyä paluulennoltaan, koska Finnairin kone oli tapansa mukaan ajoissa. Virtanen ei. Hän oli oppinut katsomaan ajan auringosta ja päivä, jolloin hän oli halannut jäähyväiset paikallisille opettajille, olikin pilvinen. Vihdoin neiti Virtanen oli oppinut hengittämään ajan kanssa. Aika on suhteellista ja suhteellisuus vie aikaa.
Virtanen marssii taksitolpalle ja hätkähtää, kun hänen eteensä kurvaa musta, kiiltäväkylkinen Mersu. Sinne neiti pakkaa itsensä ja kysyy huomaamattaan taksimatkan hintaa. Kuljettaja silmää häntä närkästyneesti eikä kommentoi mitenkään vaan painaa kaasua ja kääntää radiota kovemmalle. Virtanen muistaa viime tipassa olla sanomatta enempää; puhelin sen sijaan kilahtaa toimivan verkon kunniaksi. Virtanen tuijottaa laajenevin silmin taksimittarin kasvavaa lukemaa. Tuolla summalla hän olisi saanut viikon ruoat. Taksin pyyhkijät siivoavat laiskasti tuulilasiin satavaa räntää.
Neiti Virtanen avaa kotiovensa, pujahtaa sisälle ja napsauttaa katkaisijasta. Valot syttyvät. Laskuröykkiö odottaa eteisessä, ja hiljaisuus ottaa hänet vastaan. Hän tuntee itsensä äärimmäisen väsyneeksi, ja samalla hän aistii sisällään kasvavan tyhjyyden tunteen. Virtanen menee kylpyhuoneeseen. Hän muistaa kultakorunsa allastason reunalla. Hän astuu suihkukoppiin. Lämmin, puhdas vesi virtaa Virtasen ripulin riuduttamalla vartalolla. Hän on kaivannut kuumaa suihkua. Lopulta neiti Virtasen 37 vuotta elämää nähnyt keho kaatuu sänkyyn. Hän nukahtaa välittömästi.
Neiti Virtanen herää aamun pimeyteen Kirkkonummella, Hilan leirikeskuksen kerrossängystä. Hän sytyttää sängyn päällä olevan lampun ja ujuttaa itsensä ulos vuoteen lämmöstä. Muovimatto kylmää hänen jalkapohjiaan. Hän pukeutuu nopeasti ja suuntaa aamupakkaseen meren rannalle. Hitaasti nousevan talviauringon ensisäteet räiskyvät taivaanrannassa. Neiti Virtanen katselee mietteliäästi alkavaa koulutuspäivää ja miettii untaan: oliko se merkki tulevasta vai välähdyksiä menneisyydestä? Siinä seisoessaan hänet valtaa ajatus, että olemmepa missä ja milloin tahansa, olemme kuitenkin kaikki saman auringon alla.
Kuva: Outi Puro
