Sain huolestuneen sähköpostin S2-opettajalta. Oletteko nyt antamassa väärän viestin poliitikoille, joiden ymmärrys kielenopetuksesta on tasan rahapussin kokoinen: pikakurssilla tehdään kadunmiehestä S2-opettaja ja koko ammattikunta osoittautuu tarpeettomaksi.
Ymmärsin viestistä huokuvan huolen. S2-opettajien kenttää on ravisteltu, pudisteltu ja poljettu viimeisen vuoden aikana enemmän kuin mitään akateemista ammattikuntaa. Pitkän ja haastavan maisterintutkinnon ja pedagogisten opintojen jälkeen nuoret opettajat – ja jotkut kokeneetkin – ovat päätyneet työttömiksi, kun kotoutumiskoulutuksen hintoja on laadun kustannuksella halpuutettu.
Vastaukseni on siksi ilouutinen S2-kentälle. Toisto ei vie pätevän paikkaa. Ei sen enempää kuin SPR:n ensiapukurssi vie sairaanhoitajan tai lääkärin työpaikkaa. Toistomenetelmän kymmenen nollatuokiota ovat vasta ensiapu siihen hätään, johon ammattilainen ei vielä ehdi. Päinvastoin: S2-ammattilaisten osaamista tarvitaan kielioppaiden kouluttamiseksi eri puolille. Pätevien opettajien vetämät kielikurssit ja kotoutumiskoulutus alkavat toistomenetelmän jälkeen – eikä niitä tällä metodilla korvata! Jos joissain kunnissa on palkattu S2-opettajia pakolaiskeskuksiin, olemme iloisia ja pysymme kaukana. Tai tulemme rinnalle tarjoamaan lisäapua, helpotusta ja vähän iloa mahdottomalta tuntuvan tehtävän kanssa.
Toisto on syntynyt ammatillisesta halusta luoda kuullunvaraisuuteen perustuva, stressitön kielenoppimismenetelmä. Se on myös syntynyt innokkaiden vapaaehtoisten päämäärätöntä toimintaa katsovan ammattilaisen vastuuntunnosta (- ja okei, harmistuksestakin). Eikö ole parempi, että otamme vastuun vapaaehtoisten kouluttamisesta kuin että salaamme ammattiosaamisemme? Vapaaehtoiset ovat liikkeellä joka tapauksessa, halusimme tai emme, ja miksi emme haluaisi? S2-opettaja hyötyy siitä, että oppija on saanut harjoitusta suomen kielen sanojen kuuntelemisessa ja toistamisessa ennen kurssille tuloaan.
Kutsummekin S2-kenttää yhteisiin talkoisiin tekemään kielioppaille suunnatusta neuvokkisivustostamme karttuvan resurssin. Sinne voi tehdä lisää ”nollatuokioita” ja tarjoilla niitä uusien vapaaehtoistyöntekijöiden käyttöön miltei loputtomasti. Toisia opastaessa oma tietämys vankistuu. Emme sahaa omaa oksaamme, vaan pursuamme ammattiylpeyttä. Kerrankin maassa on hetki, jolloin meidät huomataan. Nyt päät pystyyn ja ammattitaito jakoon!
