Antti vietti kolme kuukautta Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoisena kouluttaen paikallisia opettajia Ugandassa
Kolmen kuukauden jakso täällä Ugandassa on vääjäämättä kulumassa loppuun. Täytyy yrittää hieman summata koettua ja nähtyä. Tuntemukset voisi tiivistää lyhyesti: mikä etuoikeus olla täällä!
Etuoikeus on siinä, että on saanut olla mukana tekemässä mielekästä ja tuloksia tuottavaa työtä. On voinut käyttää jo vuosikymmenten aikana omaksumiaan tietoja ja taitoja, mutta on myös saanut ja joutunut oppimaan jotakin aivan uutta. On saanut hetken taivaltaa samaa polkua näiden – uskomattomien haasteiden keskellä elävien – kollegojen kanssa.
Bidibidin pakolaisleirin opettajille järjestettiin koulutusta, joka on sisältänyt aineksia oppilaita aktivoivasta pedagogiikasta, inkluusiosta ja arvioinnista, sekä pohdintaa niin oppilaiden, kuin opettajienkin hyvinvoinnista. Kurssien vetäminen perustui TICC (teachers in crisis contexts) -materiaaliin, joka on koottu kansainvälisen työryhmän toimesta – ja jossa on myös selvä suomalainen ”kädenjälki”.
Noin. 200 alakoulun opettajaa oli saanut kutsun tähän koulutukseen, ja heistä noin 190 kävi sen myös läpi. Pääosin kurssipäivät sijoitettiin viikonloppuihin, jotta koulutyö ei siitä häiriintyisi. Vapaapäivän vietto koulutuksessa ei sinänsä aiheuttanut kritiikkiä, mutta hartaimmat muslimit tarvitsivat perjantaisin omat rukoushetkensä, ja kristityt puolestaan olisivat mieluummin olleet sunnuntaina kirkossa.
Opettajat oli jaettu noin 25 hengen ryhmiin, joita ohjasi kaksi kouluttajaa, toinen Suomesta (OIR) ja toinen paikallinen. Näin koulutuksessa yhdistyi sekä paikallisten olojen tuntemus, että ulkopuolelta tulevat näkemykset ja painotukset. Kurssipaikkoina toimivat Bidibidin koulut; osa juuri valmistuneita (Kirkon Ulkomaanavun ja Ulkoministeriön tuella rakennettuja), osa tilapäisiä telttamaisia luokkia. Opetusta oli tukemassa vain liitutaulu; sähköverkossa nämä rakennukset eivät olleet. Näin mitään ”power point -ilotulitusta” ei päässyt harrastamaan, vaan visualisointi perustui etukäteen tehtyyn aineistoon. Tämä myös opasti kurssilaisia osaltaan harjoittamaan samaa omassa opetuksessaan. Paperia, tusseja ja maalarinteippiä siinä kyllä kuluu.
Koulutuspäiviä oli noin puolentoista kuukauden aikana neljä, jakautuen neljälle eri viikonlopulle. Näin osallistujilla oli aikaa omaksua ja harjoitella oppimaansa tämän periodin kuluessa. Kouluvierailut koulutusjakson aikana, ja ennen kaikkea sen loputtua osoittivat, että opittuja taitoja oli heti otettu käyttöön. Uudenlainen visualisointi (esim. mind mapit), ryhmätyöt ja parityöt olivat koulutusten jälkeen useimpien opettajien päivittäisiä työtapoja. He olivat niistä selvästi ylpeitä, ja totesivat niiden auttavan oppilaiden oppimista ja viihtymistä koulussa. Oppituntien observointi toi esille sen suurimman haasteen: suunnaton luokkakoko (90 – 150 oppilasta) on välillä lähes ylittämätön este oppilaslähtöisten työtapojen tehokkaalle toteuttamiselle. Opettajista ja luokkatiloista on huutava pula, vaikka – pahimmillaan – vain puolet rekisteröidyistä oppilaista lopulta käy koulua.
Oli siis etuoikeus ja ilo toimia kouluttajana, vaikka kulttuurierot ja myös kielelliset haasteet olivat läsnä varsinkin alkuvaiheessa. Ugandan englanti – heimotaustoista riippuen – oli joskus aika vaikeasti tulkittavaa. Samoin toisinpäin: Suomen englanti tuotti välillä tulkintavaikeuksia osallistujille, mutta onneksi loistava työparini tulkkasi nopeasti. Kollegiaalinen ja keskinäinen arvostus vallitsi koko koulutuksen ajan. Koulutuksen päättyessä kirjoitetut palautteet kertoivat myös tästä hyvästä hengestä, ja kurssin onnistumisesta tavoitteissaan.
Parasta antia koko tällä jaksolla olivat mielestäni ne kymmenet keskustelut, joita käytiin seuratun tunnin jälkeen. Kun opettaja oivalsi roolimme, eli sen, että emme olleet koululla minkäänlaisen tarkastajan roolissa, hän yleensä rentoutui, ja otti mielellään kouluttajansa luokkaan mukaan. Vaikean ja levottomankin tunnin jälkeen oli syytä nähdä ne onnistumiset ja hyvät yritykset, joita sentään aina sai havaita. Oli syytä rohkaista ja osoittaa tukea näille – yleensä hyvin nuorille – opettajille, joiden haasteista me suomalaisopettajat saattaisimme nähdä painajaisunia. Opettajuus Ugandassa on hieman heikoissa kantimissa. Koska palkkaus ja muut edut ovat varsin vähäisiä, moni opettaja vaihtaa tilaisuuden tullen helpommalle uralle. Siksi oli mukava kohdata nuorissakin opettajissa pedagogiikan elämäntyökseen sisäistäneitä kollegoja, todellisia sankareita.
Aivan oma haasteensa täällä on naisopettajien vähäisyys. Viidentoista opettajan yksikössä saattoi olla vain 2 tai 3 naisopettajaa. Näissä oloissa tyttöjen tukeminen ja motivoiminen koulunkäyntiin aina sinne 7-luokkaan saakka onnistuisi varmasti paremmin, jos opettajien joukossa olisi enemmän naisia. He olisivat tytöille samalla tärkeitä esikuvia ja malleja opiskelun tärkeydestä ja sen tuloksista. Naisten parempi koulutustaso ja muutoinkin parempi yhteiskunnallinen asema on mielestäni aivan olennaisen tärkeä avain koko tämän yhteiskunnan kehittymisessä. Tämän verran uskallan olla asiantuntija, vaikka näin lyhyt vierailu ei ehkä laajempaan analyysiin eväitä annakaan.
Tutuksi – ja jopa rakkaaksi – tullut pikkuinen Yumben kaupunki, laaja Bidibidin alue ja kohta myös tämä kuhiseva Kampala on jäämässä taakse. Kolme kuukautta on kalenteria tutkien lyhyt aika, mutta täällä ajallakin on jokin aivan omanlaisensa ulottuvuus. Tämän periodin sisältö ja kokemukset onkin ajateltava afrikkalaisella aikajanalla, joka ei todellakaan ole mikään suora viiva! Silläkin janalla on kuitenkin päätepisteensä. Kone nousee Entebbestä ja vie miehen takaisin kotilaitumille, tai ainakin kotoisen adventtiloskan keskelle. Kuten sanottu on: Mies lähtee Afrikasta mutta Afrikka ei taida lähteä koskaan miehestä.
Antti
