Puolitoista kuukautta sitten lähdin Opettajat ilman rajoja -järjestön vapaaehtoisena kohti Battambangia, Kambodzan toiseksi suurinta kaupunkia työskentelemään Kirkon Ulkomaanavun ja paikallisen PKO:n (Puthi Komar Organization) Dream School -projektissa.
Matkakumppaninani on kokkolalainen Anki, jonka työnä on auttaa ja tukea opintojen ohjaamisen kehittämistä. Ankin kanssa on ollut hienoa päivitellä tapahtumia ja toimintaa, vaihtaa ajatuksia, tuulettaa näkemyksiä ja jakaa kokemuksia. Välillä puhumme ruotsia, useimmiten suomea.
Nyt minulla on viisi viikkoa battambangilaista elämää takana, onneksi vielä paljon enemmän edessä, kunnes palaan Suomeen heinäkuun lopulla. Olen ensi kertaa Aasiassa ja joka päivä opin uutta, usein myös itsestäni. Olen hyvin kiinnostunut pääsemään vähän pintaa syvemmälle siitä, miten täällä eletään.
Päivät ovat niin helteisiä, että jo kymmenen minuutin hitaasti pyöräilty työmatka nostaa hien pintaan ja punahehkun vaikuttavasti koko kasvoille eikä vain somasti poskipäille. Toimistossa vietänkin yleensä ensimmäisen puolituntisen kahden tuulettimen välissä, mistä saan varmasti runsaasti sympatiapisteitä työkavereilta. Useimpina aamuina lähden reippaasti ennen kuutta lenkille, välillä juoksen osan matkaa. Sitten kotiin päästyä pulahdan suihkun kautta altaaseen ja aamupalan jälkeen työpäivä voikin alkaa.
Ystävällisyys ja vieraanvaraisuus tuntuvat tulevan paikallisilta aidosti ja sydämen pohjasta. Minut otetaan vastaan lämpimin hymyin ja kunnioittavin käsitervehdyksin joka paikassa. Osaan joitakin perustervehdyksiä khmeriksi, tosin lausumiseni on omanlaistaan, kun usein vastauksena on ensin hämmennys ja hiljaisuus, sitten lempeä hymy ja vastatervehdys. Harjoittelin toivottamaan hyvää uutta vuotta khmeriksi, mutta työkaverit neuvoivat käyttämään englantia. Tulisin sillä lailla paremmin ymmärretyksi.
Olen päättänyt opetella puhumaan khmeriä sanan päivässä, kaksi parhaassa.
Lauseen kaikki sanat kirjoitetaan yhteen. Kirjaimet ovat todella kauniita, oikeita kalligrafin unelmia. Yksi pieni helpotus: khmerin kieli ei ole tonaalinen eli äänen korkeuden muuttaminen ei vaikuta sanan merkitykseen kuten kiinan kielessä.
Tunnelmia kotikaupunginosassa
Istun kaupungin keskustassa olevassa kahvilassa. Väkeä on paljon ja puheensorina on kova. Kännyköitä käytetään ihan kuin Suomessakin, selfiet ja somettaminen ovat hyvin suosittuja. Paikalliset ovat pukeutuneet hyvin kauniisti juhlan kunniaksi. He ovat jo käyneet viemässä uhrilahjoja esi-isiensä muistoksi johonkin kaupungin lukuisista buddhalaisista temppeleistä eli pagodoista.
Kotikaupunginosasta hävisivät sähköt myöhään eilen illalla, mikä tarkoitti sitä, että paras ystäväni, ilmastointi, ei toiminut. Oli melkoisen pitkä ja lämmin yö, kun odottelin aamun valkenemista. Vettä ei tullut paitsi puutarhaletkusta, jonka alla eräs hotellivieraista näytti pesevän tekohampaansa. Tästä päivästä taitaa tulla vuoden kuumin, 38° on todellisuudessa 46° näissä oloissa.
Työskentelen paikallisjärjestö PKO:n kanssa Dream School -projektissa. Parhaillaan on menossa uuden vuoden juhlintaan liittyvä loma, joka on virallisesti viiden päivän pituinen, mutta käytännössä epämääräisesti jopa kolme viikkoa.
Koulutuksen haasteita
Kambodzalainen koulutus tarvitsee kaiken mahdollisen tuen uudistuakseen ja noustakseen vastaamaan paitsi nykyhetken mutta myös tulevaisuuden haasteisiin. Opetus on opettajajohtoista – oppijakeskeisyys on käsitteenä tuntematon.
Yleensä opettaja luennoi luokan edessä ja kirjoittaa taululle, oppilaiden tehtävä on kuunnella, toistaa ja kopioida. Kriittiseen ajatteluun tai kysymysten tekoon ei ole liiemmin kannustettu. Yksi tehtävistäni on saada jotain muutosta opetusmenetelmiin.
Opettajankoulutuksen anti on ollut hyvin vaatimatonta, täydennyskoulutusta ei yleensä ole tarjolla. Projektissamme olevan yläkoulun rehtori on suorittanut ainoastaan kuusi alinta luokkaa eikä hän luultavasti ole ainoa opetushenkilöistä, jonka koulutustausta on yhtä vähäinen.
Opettajat opettavat samalla tavalla kuin ennenkin, sehän on sujunut jo ainakin kuusitoista vuotta, miksi käytäntöä pitäisi siis muuttaa?
Elinan ansiosta opettajilla on paljon hyviä ideoita koulutyön kehittämiseen, ne on nyt siirretty ryhmätöinä paperille koulutuksessa. Seuraava vaihe on alkaa toteuttaa niitä käytännössä. Opettajat ovat myös alkaneet saapua kouluun täsmällisemmin kuin ennen siinä alakoulussa, jossa Elina työskenteli.
Arkisessa kanssakäymisessä maan synkkä historia ei näy. Ihmiset näyttävät ahkerilta ja onnellisilta. Välillä minulle kerrotaan koskettavia tarinoita todellisuudesta, jolloin pääsen kurkistamaan vähän pintaa syvemmälle. Ihailen ja kunnioitan näitä ihmisiä, jotka ovat optimistisia ja haluavat jakaa hankkimaansa hyvää huonompiosaisille. On hienoa ja sydäntä lämmittävää saada olla tässä mukana.
