Kolme kuukautta on kulunut puolen vuoden vapaaehtoispestistäni. Uganda on yllättänyt ystävällisyydellään, monipuolisuudellaan ja kauneudellaan. Hienoinen koti-ikävä on silti hiipinyt takaraivoon ja huomaan kaipaavani erinäisiä asioita Suomesta ja Sveitsistä. Tunnelmat ovat täysin oppikirjan mukaisia.
Uuteen kulttuuriin sopeutuessaan jokainen käy läpi jokseenkin samat vaiheet:
Alkuinnostus, jossa uusi kulttuuri koetaan kiehtovana ja parempana kuin lähtökulttuuri.
Seuraava vaihe on turhautuminen, kun realismi iskee ja eroavaisuudet kulttuurien välillä tuntuvat raskailta.
Kun turhautumisesta pääsee yli, seuraa hyväksymisen vaihe – uuteen kulttuuriin pääsee sisälle vain kieltä ja kulttuuria opiskelemalla.
Viimeisenä tulee sopeutuminen, joka tosin ei koskaan ole täydellistä, sillä oma lähtökulttuuri ja -kieli seuraavat kulkijaa aina.
Kuherruskuukausi on siis vietetty ja vaikka oman pihan vastapoimittuja mangoja syödessä tuntuu, ettei elämä voisi olla parempaa, havahdun yhä useammin miettimästä, kuinka ikävöin imuria, juustoa, jugurttia, lisää omia vaatteita, kunnon voileipää, lämmintä suihkua, saunaa, pyykkikonetta…
Kaikkea sitä, mitä ilman ensimmäiset kuukaudet pärjäsi aivan loistavasti.
Perhettä, koiraa ja ystäviä tulee myös ajateltua tiuhemmin. Vapaaehtoisena tapaa uusia ihmisiä ja kuulee heidän mielenkiintoisia tarinoitaan, kokee jatkuvasti upeita hetkiä ja oppii joka päivä uutta; pelkkää safaria ja mehevää mangoa se ei kuitenkaan ole.
Ötököiden elämää
Hyttysverkon kanssa sählääminen on yksi tympeimmistä asioista, vaikka ilman sitä ei tulisikaan toimeen: juuri kun olen saanut kaikki reunat hyvin patjan alle, tulee vessahätä, huomaan, että unohdin laittaa valot pois tai koko illan poikki ollut sähkö palaa takaisin ja tiedän, että ympäri taloa on valoja päällä.
Ei kun taas ylös, hoitamaan toimet, napsauttelemaan valonkatkaisijoita ja taas pikaisesti verkon alta sujahtaen sänkyyn. Ja vaikka kuinka sujahdan sulavasti, joku pirulainen pääsee livahtamaan samalla verkonavauksella korvanjuureen inisemään.
Ei auta, kuin alistua kohtaloonsa ja toivoa, ettei sääski pistä tähtimuodostelmaa keskelle kasvoja tai varpaiden väliin.
Ötököitä riittää muutenkin ihan kiitettävästi ja Doom -hyönteismyrkky (Nothing kills faster and keeps on killing for longer!) sauhuaa jatkuvasti.
Lukit nurkissa, torakat keittiössä (tai tukkimassa vessanpöntön putkistoa!), murkut erilaisissa kokoonpanoissa ympäri taloa, heinäsirkat ulko-ovella vaanimassa, jättimäiset scifi-ampiaiset jahtaamassa allergista, liskot kylpyhuoneessa ja katoilla rapistelemassa, tuhatjalkaiset aamuisin tyynyn vieressä kerällä, sääski- ja kärpäsarmeijat joka paikassa ja koko ajan.
Tupajumitkin iskivät pahimpaan ötökkä-ärsytykseen.
Kaikkien näiden pirulaisten olemassaolon merkitystä tulee kyllä mietittyä, kun niitä lapioi ovesta pihalle tai raapii nilkkojaan verille.
Erilainen katukuva
Täällä Pohjois-Ugandassa Aruan pikkukylässäkin jatkuvasti kohiseva liikenteen melu, mopojen pärinä ja bussien torvien töräykset saavat välillä toivomaan, että olisin Posion Kitkalla keskellä talvea parin metrin lumipeitteen uumenissa.
Tienviertä tallustaessa tuntuu, että ohikiitävät rekat ja bussit vievät mennessään kuin maassa lojuvan roskapussin.
Tien yli on toisinaan vaikea päästä. Silloin kävelen paikallisen tienylittäjän viereen ja menen peesissä mukana.
Pöly kuorruttaa silmät, korvat ja päänahan. Kadunvarrelta ostettavat herkulliset chapatti -leivät ratisevat välillä hampaissa – jatkan syömistä ja toivon, etteivät paikat irtoa tai hammas lohkea.
Hammaslääkäriin olisi kahdeksan tunnin automatka.
Kulttuurierot ja käytännön asiat
Ugandassa elämä menee usein omalla painollaan, mikä on ihailtavaa. Siitä, mihin ei itse voi vaikuttaa, ei liioin stressata.
Asiat laitetaan tärkeysjärjestykseen, perhe ja ystävät ensin.
Aikakäsitys on erilainen kuin Suomessa tai käkikellojen Sveitsissä. Tunnen olevani kotona tässä ajassa. Kukaan ei hoputa tai irvaile verkkaisuudelleni.
Hitaus syö silti joskus, varsinkin kun nälkäinen nainen odottaa ruokaansa – pahimmillaan sitä saa odottaa kaksikin tuntia. Kärsivällisyys on koetuksella, kun neljättä kertaa ruokani perään kysyessäni saan taas vastaukseksi: Yes, they are bringing it.
Tosin pienissä paikallisissa ravintoloissa ruoka tulee yleensä salamannopeasti, sitä on valtavasti ja se on halpaa. Mutta joka päivä ei jaksa syödä rice, beans and matooke.
Hitaus ei ole vain ravintoloiden ongelma: Internetti tökkii jatkuvasti ja hermot kiristyvät. Virhe sivua ladattaessa. Virhe 101. Sivua ei voi aukaista. Järjestelmässä havaittiin ongelma. Yhteyttä ei ole. Aikakatkaisu. Hups, jokin meni pieleen. Ladataan, ladataan, ladataan.
Olen tuijottanut latausikkunoita ja -pyörylöitä niin paljon, että turhautuneena kirjoitin coverlaulun Aikakoneen Odota -biisiin: Ladataan, miksi mailii auki nyt saa mä en…
Teoksen voi kuulla kokonaisuudessaan allekirjoittaneelta.
Kaikista eniten sopeutumista ovat vaatineet jatkuvat sähkökatkot, mutta etenkin ongelmat vedenjakelussa. Kynttilän- tai aurinkopaneelilampun valossa voi kyllä hääriä tavalliseen tapaan, kunhan muistaa ladata lamput säännöllisesti. Kännykän voi ladata powerbankillä, jota ilman ei täällä pärjäisi.
Vedenvähyys taas on opettanut, kuinka äärimmäisen tärkeää vesi on. Kun vettä on rajallisesti, on pakko keksiä keinot saada 5 litraa vettä riittämään peseytymiseen, tiskaamiseen sekä vessan huuhteluun. Ja oppii pitämään vettä kanistereissa pahanpäivän varalle.
Kutsumus kaikesta huolimatta
Onneksi tämä on vain lyhyt vaihe ja valo häämöttää jo tunnelin päässä. Olen alkanut opetella lugandaa, keskisessä Ugandassa ja etenkin Kampalassa puhuttua kieltä sekä lukea lisää maan historiasta ja kulttuureista.
Kaikki se, mihin ihastuin täällä juuri maahan saavuttuani, palaa jälleen mieleeni ja ymmärrän taas arvostaa paikallisten rauhallista elämänrytmiä, ystävällisyyttä ja positiivisuutta.
Uganda on kaikesta huolimatta vienyt sydämeni mennessään ja mietinkin jo, mitä voisin tehdä täällä vapaaehtoisjaksoni päätyttyä.
