Ensimmäinen varsinainen kosketukseni vapaaehtoistyöhön kaukomailla on alkamassa aivan pian, ja tiedän sen muuttavan minua. En malta odottaa.
Loikoilen kotimaan keskikesässä miettien kuumeisesti kaikkea tarvittavaa ja tarpeellista mukaan matkalle itäiseen Keski-Afrikkaan, Ugandaan; upeaan, ja nykyään suhteellisen rauhalliseen maahan. Ensimmäinen varsinainen kosketukseni vapaaehtoistyöhön kaukomailla on alkamassa aivan pian, ja tiedän sen muuttavan minua. En malta odottaa.
Whatsappiin kilahtaa viesti: Juomapullo kannattaa ottaa mukaan. Ja vanha puhelin pitäisi löytää laatikonpohjalta. Siihen saisi paikallisen sim-kortin yhteiseen käyttöön. ”Löytyy” näppäilen tekstarin vastaukseksi. WorldTeacher2018-keskustelurinki käy kiihtyvällä tahdilla kuumana, kun matkaan on aikaa tasan viikko.
Varusteet vaatimusten mukaan
Olen valmistautunut matkaan jo neljän kuukauden ajan. Olen lukenut Isegawaa ja Vakkuria, olen käynyt rokotuksilla ja ostanut hyttysmyrkkyä, osallistunut Maailma Kylässä -festivaaleille, tilannut dollareita, anonut viisumin ja tulostanut matkaliput. Fiskarsin saksetkin olen nyt hankkinut. Vaikka minulla on jo viidet, jopa ne muumikuvioiset, hienoa uutta designkuosia. Mutta nämä juuri ostamani perinteisen oranssit sakset ovatkin saajalleen ensimmäiset laadukkaat sakset. Monen monta meille ”itsestäänselvää” on Ugandalaiselle kollegallemme saavuttamatonta luksusta.
Kohtuulliset luokkakoot, laadukas koulutus, toimivat sakset. Entäpä sähkö”? Tai juokseva vesi? Tauot, lomat, tyhysaunaillat, wilmat, vanhempainvartit, hojksit ja kolmiportainen tuki… tiedän kohtaavani vielä monta muuta eroavaisuutta omaan erityisluokaopettajan työhöni verrattuna. Opetan kymmentä erityisoppilasta yhdessä luokkaohjaajan kanssa 200-oppilaisessa alakoulussa Rauman kaupungissa. Vastassani on mahdollisesti kollega, joka opettaa kerrallaan 200 oppilasta yksin kirjattomassa, ovettomassa ja sähköttömässä luokkahuoneessa tai jopa taivasalla….
Tuntuu yhtäkkiä hassulta viedä hänelle sakset.
Pukeutuminen
Olin eilispäivän Helsingissä asioilla ja ehdin myös ostoksille. Tavallisesti kierrän mekkotangot kaukaa, mutta tällä kertaa olin suunnitellut täsmäiskuja niin Benettonin kuin Indiskankin hameosastoille. Jo koko kevään ja kesän ajan olen kauhun ja kiinnostuksen sekaisin tuntein koittanut valmistaa farkkuverkkarisortsi-minääni tulevan matkani pukeutumiskoodiin: olkapäät ja polvet peittävä hame tai mekko, ei trikoota, ei läpikuultavaa. Ottaen huomioon matkakohteeni lämpöisen säätilan sekä ekologisen ajattelutapani, henkkamaukan keinokuituklänninki ei kiinnostele. Koitan etsiä kuitenkin sellaista vaatetta, jossa tuntisin oloni kotoisaksi ja sopivan asialliseksi. Työssä tarkoitus on kuitenkin ennen kaikkea pukeutua siististi. Huomaan tarttuvani joko liian lyhyisiin tai ohutolkaimellisiin vaatekappaleisiin. Nyt täytyy terästäytyä, tästä tulee hauska metsästys. Ja saaliikseni toden totta löydän vihdoin kaksi hulmuavahelmaista kesämekkoa, jotka täyttävät normiston mielestäni täydellisesti. Sovitan saaliitani vielä yömyöhällä kotiin Raumalle päästyäni peilin edessä. Koitan ajatella itseni seisomaan Ugandalaisen koulun ulkopuolelle hymyilevänä tässä asussa. En osaa. Miten ihmeessä voisinkaan, kun minulla ei edelleenkään ole minkään valtakunnan kokemusta koko maanosasta. Tukholman afrikka-kaupasta keväällä hankkimaani korikassia ja tyynyliinaa ei tyttö hyvä kokemukseksi lasketa.
Varaan hankintapohdintojeni lomassa bussia Raumalta Helsinkiin lähtöpäivää edeltäväksi illaksi, ja huomaan tuntevani lämmintä onnellisuutta matkan konkreettisesta lähestymisestä. Vatsanpohjaa kivasti nipistää. Tunne on tuttu lapsuudesta, kun jotain mukavaa mutta jännittävää oli tiedossa, vaikka huvipuistoretki. Toden totta, odotan matkaa ja sen tuomia kokemuksia ja oppeja lapsenlailla; innoissani vaikka ilman hajuakaan siitä mitä tuleman pitää!
Tervetuloa elämääni Uganda!
Johanna JK Kaisjoki @johannakaisjoki
Valokuvaava erityisluokanopettaja
