Opettajien välinen arabiankielinen keskustelu kiihtyy, eivätkä vapaaehtoistulkeiksi tulleet yliopiston opettajaopiskelijat meinaa pysyä perässä. En taaskaan ole varma, puhutaanko tässä vielä annetusta aiheesta, onko keskustelu luistanunt sivuraiteille vai onko kenties syttynyt riita. Kollegani rykäisee. Pian muutama opettaja alkaa spontaanisti kohottaa oikeaa kättään pitäen peukaloa, keskisormea ja pikkurilliä yhdessä nipussa, etusormea ja nimettömää ylhäällä. Opiskeluaikoina opittu hiljaisuuden kirahvi -käsimerkki muuttui aavikkoilmastossa luontevasti silent cameliksi. Muut alkavat matkia elettä ja luokassa hiljenee.
Olen valtavan kiitollinen siitä, että sain mahdollisuuden lähteä työskentelemään länsirantalaisten opettajien kanssa. Työn parhainta antia olivat ehdottomasti sekä suomalaisten että paikallisten kollegoiden kanssa käydyt keskustelut niin työstä kuin kaikesta muustakin, positiivinen palaute koulutusten konkreettisista hyödyistä sekä uudet ystävyyssuhteet. Arvostan sitä, kuinka lämpimästi ja avoimin mielin meidät otettiin vastaan siitä huolimatta, että tulemme hyvin erilaisista kulttuureista ja koulutusjärjestelmistä.
Vaikka palestiinalainen koulujärjestelmä on vielä matkalla perinteisestä opettajajohtoisesta kansakoulutyylistä kohti modernia oppimiskäsitystä, se muistuttaa suomalaista opettajaa sellaisista arvoista, jotka välillä modernisaation pikajunan kyydissä saattaa unohtua. Länsirannalla toimivat yhteistyökoulumme olivat isoja 500-700 oppilaan kouluja, mutta silti niissä pidettiin tärkeänä hyvää yhteishenkeä ja yhteisöön sitoutumista. Koulu on kuin perheiden ja opettajien yhteinen projekti, jota rakennetaan yhteiseksi hyväksi, ei vain omaksi eduksi. Erityisen tuen rajallisuus korostaa perheiden tuen merkitystä, minkä vuoksi monen oppilaan äiti osallistuu koulun toimintaan aktiivisesti. Äidit pyörittivät myös koulun pihalla kioskia, josta oppilaat saivat ostaa välipalaa kunnan tarjoaman koululounaan puuttuessa.
Toisekseen opin arvostamaan joustavuutta. Arabikulttuurissa aikataulu on paljon höllempi, toisaalta myös armollisempi käsite kuin Suomessa tai Ruotsissa. Asiat tapahtuvat ajallaan (jos ylipäätään), ja on paljon hyväksyttävämpää olla joskus myöhässä tai jättää tekemättä. Arabic timeen Länsirannalla vaikuttaa kulttuurin lisäksi poliittisen tilanteen jatkuva muuttuminen. Koskaan ei tiedä, mihin aikaan bussi kulkee, kuinka kauan checkpointin jono kestää tällä kertaa tai onko nettiyhteys poikki. On pakko sopeutua muutokseen ja toimia luovasti. Välillä kaipasin pohjoismaalaista tehokkuutta ja järjestelmällisyyttä. Silloin kuitenkin muistutin itselleni, ettei se Pohjolaakaan kaataisi, vaikka joskus jokin asia ei tapahtuisi heti ajallaan tai onnistuisi juuri niin kuin oli suunniteltu. ”Mish mushkila, yalla!” Ei ongelmaa, nyt mennään!
Perus perjantai-iltapäivän hulina tutussa luokassa. Osalta pulppuaa innokas kysymystulva. Osa haluaa kertoa syksyn kuulumisia. Osa tietää, että olen tuonut mukanani klassiset laivakarkkituliaiset eikä malta odottaa niiden hetkeä. Yksi muistaa. Hän nostaa oikean kätensä hitaasti ylös painaen peukalon, keskisormen ja pikkurillin tiukasti yhteen ja kääntäen kättään niiden suuntaan, jotka vielä puhuvat. Kerron, että kirahvista tuli Lähi-Idässä kameli, mikä saa osakseen hyväksyviä nyökkäilyjä.
Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoisjakson loputtua käväisin pikaisesti Suomessa ja Ruotsissa purkamassa ja pakkaamassa laukkuja. Vapaaehtoissopimukseen sisältyi kokemuksen vapaamuotoinen jakaminen omassa kotiyhteisössään, joten päätin viedä terveiseni edelliseen työpaikkaani Tukholman ruotsinsuomalaiseen kouluun sekä entisille kollegoilleni että oppilailleni.
Kuulumisten vaihdon jälkeen vedin oppilaille pienen workshopin Israel-Palestiina-aiheesta. Aloitin jakamalla oppilaat neljään ryhmään, jotka kiertäisivät 40 minuutin ajan läpi neljä eri työpistettä. Jokaisella pisteellä oli lyhyt informatiivinen pohjustusteksti liittyen Israel-Palestiina-asetelmaan sekä pohdintatehtävä, jossa haettiin erilaisia konkreettisia ehdotuksia kahden kansan yhteistyölle. Pistettä vaihdettiin myötäpäivään noin seitsemän minuutin välein. Lopuksi ryhmät saivat esitellä valitsemansa työpisteen tehtävästä kasatun tuotoksensa.
Työpisteiden pohdintatehtävät:
(pohjustustekstit jätetty pois ja kysymysten muotoilua hieman täydennetty)
- Keksikää erilaisia aktiviteetteja, joihin sekä juutalaiset, kristityt että musliminuoret voisivat osallistua yhdessä uskontokunnasta riippumatta.
- Luokaa perinteisistä juutalaisista ja palestiinalaisista ruuista uusi fuusiomenu, jonka voisitte tarjoilla saman pöydän ääressä istuville israelilaisille ja palestiinalaisille.
- Keksikää erilaisia aktiviteetteja, joissa hepreankielisillä ja arabiaa puhuvilla nuorilla olisi mahdollisuus tutustua toisiinsa, kommunikoida keskenään ilman yhteistä kieltä tai jopa oppia toistensa kieltä.
- Mitä vinkkejä antaisitte israelilaisille ja palestiinalaisille nuorille faktojen selvittämiseen ja oman mielipiteen muodostamiseen alueen erilaisten mediakanavien uutisia seuratessa?
Neljäs työpaja oli aiheeltaan hieman muita haastavampi, sillä kuten oppilaiden kanssa totesimme, epäilemme Pohjoismaissa hyvin harvoin päämedioiden julkaisujen todenperäisyyttä, saati sitten, että lähtisimme tarkistamaan uutisten esittämiä faktoja. Kuitenkin yksi ryhmistä esitti ehdotuksenaan, että someen perustettaisiin israelilaisille ja palestiinalaisille nuorille yhteisiä keskusteluryhmiä, joissa eri puolten medioiden julkaisuja voisi jakaa ja antaa tilaa kriittiselle keskustelulle. Oppilaat miettivät kuitenkin sitä, miten hyvin erilaisia tarinoita lukevat ihmiset sitten keskustelisivat keskenään, pysyisikö keskustelu neutraalina vai olisiko siitä jopa haittaa.
Lisäksi oppilaat keksivät oivaltavia tapoja tuoda sekä eri kieliä puhuvia että eri uskontokuntia edustavia nuoria yhteen. Kielenoppimiseen ehdotettiin erilaisia leirejä ja kerhoja, joissa leikittäisiin ja samalla opittaisi toista kieltä. Tämä taisi ollakin kaksikielisille oppilaille lähtökohtaisesti melko helppo tehtävä… Lisäksi yksi ryhmistä esitteli kiinnostavan yhdistelmäuskonnon alueen kolmesta uskonnosta. Jokaisen uskontokunnan edustajat valitsisivat viisi itselleen tärkeintä arvoa, joista muodostettaisi uusi uskonto alueelle. Ryhmä nimesi uskonnon ”Krisjuulamiksi”.
Jäin pohtimaan, miten kansojen välisiä konflikteja voisi meillä Pohjoismaissa käsitellä osana peruskoulutusta. Vai tulisiko käsitellä ylipäätään? Esimerkiksi Israel-Palestiina-kysymyksestä ei puhuta juuri lainkaan peruskoulun oppimateriaaleissa, minkä vuoksi olikin mielestäni yllättävää, että siitä kuitenkin kysyttiin tämän syksyn historian ylioppilaskirjoituksissa. Entä minkälaista globaalikasvatusta meidän tulisi tulevaisuuden sukupolville tarjota evääksi kohti rauhanomaisempaa maailmaa? Miten toisaalta konfliktialueilla tulisi opettaa lapsille suvaitsevaisuutta ja erilaisuuden kohtaamista, kun ympäristö ei anna kovinkaan positiivista esimerkkiä? Ehkä pyhällä maalla viettämäni aika lopulta jättikin minulle enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta samalla se pisti tarkastelemaan uudestaan omia ennakkoluuloja ja häivyttämään mustavalkoisuutta maailmankuvasta.
