Laitan tänäkin jouluna joulutervehdykseksi pienen jutun omasta elämästäni. Se ei liity mitenkään jouluun. Tällä kertaa olen kirjoittanut siitä, millainen saattoi olla aivan tavallinen päivä Asmarassa, Eritreassa, kun olin siellä vuosina 2016 ja 2017 Kirkon ulkomaanavun työntekijänä.
Kello piipittää seitsemää. Yö oli hiukan levoton: jossakin sängyn alla rapisteli hiiri. Käyn täällä ylikierroksilla ja valvon paljon.
Onneksi vettä tulee. Pari päivää oltiin ilman vettä viime viikolla. Vessan huuhteluun ehdittiin saada vettä tynnyristä. Mutta peseytyminen oli hankalaa, tiskaaminen, pyykkääminen ja ruoanlaitto mahdotonta. Sitten saatiin tankkiauto pihaan, ja säiliöt laskettiin täyteen vettä. Selvitään taas monta viikkoa. Mutta tankkiauton saaminen vaati paljon vääntöä.
Käyn sammuttamassa pihavalot ja tarkistan lämpötilan: ulkona 18 astetta, sisällä saman verran. Iltapäivällä lämpötila nousee 25 ja 30 välille. Ikali on myös noussut ja keittelee kahvia. Verkkovirtaa ei näköjään nyt ole, joten ollaan aurinkopaneelien varassa. Niiden tuottama sähkö ei riitä vedenkeittimen, uunin eikä pyykkikoneen käyttöön. Keittolevyt toimivat kaasulla. Ennen aurinkopaneeleita elämä talossa oli hyvin erilaista. Jos sähköt menivät illalla, kaikki pysähtyi kuin seinään. Meillä on kaikkialla taskulamppuja ja vahvatehoisia retkivalaisimia, joiden varassa voi tehdä jotain, mutta moni asia jäi myös tekemättä.
Keitän kananmunia ja teetä. Jogurtti on vähissä, samoin juusto. Viikonloppuna leivottuja sämpylöitä on näköjään vielä pakastelokerossa. Ihanat eritrealaiset appelsiinit ja pihapuussa kasvavat guavat täydentävät aamupalan. Puutarhan pienen pöydän ääressä aurinko lämmittää jo suloisesti. Yritetään saada kännyköistä auki Hesaria, mutta turha toivo. Ruskeanharmaat, pitkäpyrstöiset linnut ovat taas guavavarkaissa. Olkoot!
Sara nukkuu vielä. Kateeksi käy nuoren ihmisen kyky nukkua. Minä olen meistä vanhin, Ikali lähes kolmekymmentä vuotta minua nuorempi ja Sara puolestaan vielä kymmenkunta vuotta Ikalia nuorempi. Mutta niin vain olemme sopeutuneet elelemään yhteistaloudessa.
Poimin pyykkitelineeltä kaappiin omat pyykkini, jotka kotiapulaisemme Salem on eilen pessyt. Salem tulee aamuisin yhdeksän maissa ja viipyy meillä tunnin tai pari. Ruoat laitamme itse, Salem tekee muut kotityöt. Haptum, joka hoitaa kirjanpidon ja muita sihteerin töitä, tulee vaihteleviin aikoihin. Joinakin päivinä hän ei tule lainkaan, ja joskus hän taas istuu työhuoneessaan pitkälle iltaan.
Puoli yhdeksältä lähden kävelemään kohti Asmara Community College of Educationia, ACCE;a. Se on Eritrean ainoa opettajankoulutuslaitos, jossa koulutetaan alaluokkien opettajia. Sinne on meiltä noin 40 minuutin kävelymatka. Sara käyttää polkupyörää, minä nautin kävelymatkasta auringon lämmössä. Läheisen sairaalan edustalla on pitkä rivi pieniä keltaisia takseja, ja osa kuljettajista istua kököttää kadun laidalla juttelemassa. Erään kuljettajan, iäkkään lippalakkipäisen ja huonohampaisen ukon kanssa tervehdimme aina toisiamme. Olen yrittänyt jutella ukon kanssa, mutta meillä ei ole yhteistä kieltä.
Sairaalan vieressä on yksi Asmaran lukuisista koptikirkoista, ja sen edustalla kykkii aina ihmisiä. En tiedä, miksi he siinä kyyhöttävät: ehkä heillä on omaisia sairaalassa. Ei vaikuta siltä, että he kerjäisivät, sillä kukaan ei ojenna kättään. Silloin, kun on kirkon nimikkopyhimyksen päivä, lähistöllä parveilee paljon kerjäläisiä. Emme ole selvillä kirkkojen nimikkopyhimysten päivistä, joten aina ei ole tarpeeksi rahaa taskussa.
Huonokuntoisella jalkakäytävällä tulee vastaan niin ihmisiä kuin lampaita ja vuohiakin. Ajotiellä kulkevat ikäkulut autot, polkupyörät, täpötäydet bussit ja hevosten tai aasien vetämät kärryt. Myös pyörätuoleja näkyy paljon, mikä on seurausta kymmenien vuosien sotimisesta Etiopiaa vastaan. Myös jalankulkijoiden joukossa on vammautuneita ihmisiä sekä tietenkin pikkulapsia tai polttopuita selässään kantavia naisia. Lastenrattaita olen nähnyt täällä asumieni noin seitsemän kuukauden aikana ehkä puoli tusinaa. Lapsia sen sijaan näkee paljon, ja he liikkuvat usein ilman aikuisia.
Stadionin luona seisoskelee aamuisin nuoria ihmisiä maastopuvuissa. He näyttävät odottavan kuljetusta jonnekin, lienevät kansalaispalvelussa, joka koskee nuoria ihmisiä ja voi kestää 10 – 15 vuotta. Kansalaispalvelun takia Eritreasta pyrkii joukoittain nuoria ihmisiä varsinkin Eurooppaan, jopa Suomeen.
ACCE:n laajaa aluetta ympäröi matala aita. Matalissa rakennuksissa sijaitsevat luokkahuoneet, opettajien työtilat sekä noin tuhannen opiskelijan asuntolat. ACCE:ssa on myös pieni kahvio ja iso ruokala. Tauoilla kahviossa on vilskettä, mutta kun tulen alueelle, kaikkialla on hiljaista: oppitunnit ovat menossa. Käyn tapaamassa ACCE:n johtajaa, Alemia. Hän on noin 70-vuotias mies, jolla on tehtäväänsä hyvin vähäinen koulutus. Alemin englanti on kohtalaisen hyvää, mutta voimakasta aksenttia oli alkuun hankala ymmärtää. Alem on tottunut tekemään asiat omalla tavallaan, mutta nyt, kun olemme tehneet yhteistyötä jo pitemmän aikaa, olemme oppineet luottamaan toisiimme, ja useimmiten Alem suostuu ehdotuksiini. Hän voi olla jääräpäinen, mutta hänellä on hyvä sydän ja paljon huolia.
Keskustelemme opetussuunnitelmaa koskevasta työpajasta. Alemin kanssa on sovittava hyvin arkisista yksityiskohdista, kuten tarkasta kellonajasta, tiedottamisesta, tauon ajankohdasta, tarjoilusta. Alemilta pitää myös ennen työpajaa hakea työtilan avain, mikä aiheuttaa toisinaan sydämentykytyksiä, kun Alemia ei löydy mistään ja pöydät ovat järjestämättä. Koska sähkö on useimmiten poikki iltapäivisin, teen työpajoja varten monisteet. Internetistä ACCE:ssa vain haaveillaan. Vien Alemille myös kommentoitavaksi työpajaa varten laatimani lyhyen tekstin, mutta tiedän, että Alem ei lue eikä kommentoi sitä etukäteen. Kukaan ACCE:ssa ei ole tottunut tällaiseen työskentelyyn. Työpajoissa opettajat kuitenkin osallistuvat aktiivisesti. Saan muutosesitykset ryhmiltä paperilla, ja niiden pohjalta muokkaan tekstejä edelleen. Opettajien kommentit ovat lähes aina erittäin hyödyllisiä.
Opettajien työtilat ovat kiinalaisten rakentamia. Yhdessä pienessä huoneessa voi hyvin olla kolmenkin opettajan työtila. Minä olen yksin, vaikka en ole sellaista pyytänyt. Tänä syksynä minulle on valjennut syy: huoneen katosta varisee hometta, eikä kukaan halua olla siellä. En ole valittanut, koska olen täällä vain lyhyen ajan. Opetus alkaa klo 7.30, puolita päivin alkaa lounastauko, ja vasta parin tunnin kuluttua lounastauosta opetus jatkuu – jos jatkuu. ACCE:ssa olisi mahdollisuus ruokailla, mutta olen saanut ACCE:n ruoasta niin monta kertaa vatsataudin, että enää en halua ottaa riskiä.
Olen seurannut tänä syksynä oppitunteja, ja tänään olen sopinut kemian opettaja Haileabin kanssa, että menen seuraamaan hänen opetustaan. Haileab on ystävällinen, pieni ja pullea mies (lähes kaikki opettajat ovat miehiä). Olosuhteisiin nähden ja muihin opettajiin verrattuna Haileab suoriutuu työstään kohtalaisen hyvin. Tunnin jälkeen keskustelen Haileabin kanssa. Haileab antaa oman arvionsa tunnista, ja minä kommentoin. Myöhemmin laadin keskustelun pohjalta Haileabille kirjallisen palautteen, jota hän voi halutessaan vielä kommentoida. Haileab osaa käyttää omaksi hyödykseen mahdollisuuden keskustella opetuksestaan. Alem saa myöhemmin nähdäkseen kaikki palautteet ilman nimiä ja oppiaineita.
Opetus on yleensä perinteistä frontaaliopetusta. Parhailla oppitunneilla tehdään myös ryhmätyötä ja opettaja osaa ottaa huomioon, mitä englanninkielinen opetus opiskelijoilta vaatii. Kaikki opetus ACCE:ssa on näet englanninkielistä. Parhaiden opettajien englanti on kohtalaisen sujuvaa eikä aksentti ole kovin voimakas. Kaamein näkemäni oppitunti oli pelkkää taululta kopiointia. Tietysti on iso ongelma, että oppikirjoja ei ole riittävästi jokaiselle, mutta muitakin ratkaisuja olisi. Useimmat opiskelijathan asuvat kampuksella, joten he voisivat vallan hyvin kierrättää kirjoja ja opiskella ryhmissä vapaa-ajallaan. Illalla tosin sähköä ei yleensä enää ole, joten koulutehtävät on hoidettava ennen pimeän tuloa. En pysty edes kuvittelemaan, mitä kaikkea vähemmän suotavaa iltaisin pimeällä tapahtuu. Naisopiskelijoilla – tai alaikäisiä tyttöjähän heistä suuri osa vielä on – on varmasti vaikeaa.
Nasser, fysiikan opettaja, pistää päänsä työhuoneeni ovesta. Minua hiukan jännittää aina, kun Nasser tulee vastaan: hän on älykäs mies, joka käsittelee mielellään filosofisia kysymyksiä, mutta hänen puheestaan on vaikea saada selvää hyvin voimakkaan aksentin takia. Joudun pinnistelemään ymmärtääkseni.
Pistäydyn teehuoneella juomassa pikkuruisen lasillisen teetä. Paikalla on psykologi Assefaw, joka uskaltautuu kertomaan elämästään nyt, kun teehuoneella on hiljaista. Assefaw on reilusti yli 70-vuotias, ja hän on suorittanut tutkintonsa aikoinaan DDR:ssä, mistä syystä hän mielellään vaihtaa muutaman sanan saksaksi. ACCE:n opettajakunnassa ani harvalla on maisterin paperit, nekin ulkomailla suoritetut. Assefaw kertoo, että hän ei ole tavannut vaimoaan ja tyttäriään 17 vuoteen. Perhe hajosi, kun Eritrean ja Etiopian välinen lyhyempi sota päättyi 2000-luvun alussa. Assefawin vaimo on etiopialainen ja Assefaw eritrealainen, joten perhe hajotettiin. Samanlaisia perheiden hajottamisia tapahtui varmaan tuhansittain. Assefaw on hyvin sympaattinen ja lempeänoloinen mies. En aavistanut, että hänellä on tuollainen kohtalo.
On aika lähteä kotiin. Aamupäivän oppitunnit ovat päättyneet, ja vastaan tulee useita opettajia, joita en ole tänään tavannut. Asiaan kuuluu kättely päivittäin tai joskus niin sanottu taistelutervehdys, joka syntyi pitkän itsenäisyyssodan aikana. Taistelutervehdyksessä kätellään ja samalla kolautetaan oikeita olkapäitä kolmasti vastakkain. En ole nähnyt naisten käyttävän keskenään taistelutervehdystä, mutta muutamat ACCE:n miesopettajat tervehtivät ainakin meitä suomalaisia kollegoja toisinaan taistelutervehdyksellä.
On pistäydyttävä yliopistolla Tadessen luona. Tadesse on yliopistolla iso viskaali, ehkä dekaania vastaava. Jos ulkomaalainen haluaa matkustaa 25 kilometriä kauemmaksi Asmarasta, on hankittava matkustuslupa. Olemme aikeissa pistäytyä pienellä joukolla rannikolla Massawassa, joten tarvitsemme luvat. Alemilta olen jo saanut puoltokirjeen. Sen jälkeen tarvitaan Tadessen puolto, minkä jälkeen Tadessen määräämä virkamies hoitaa asiaa edelleen. Kyseinen virkamies, jonka nimeä en enää muista, on harmistunut siitä, että hänelle on osoitettu tällainen ylimääräinen tehtävä, joka tuottaa hänelle kohtalaisesti vaivaa, joten hän on toisinaan aika hankala. Mutta vielä ei olla niin pitkällä. Tadesse ei ole palannut lounastauolta, ja joudun tulemaan myöhemmin uudestaan.
Käväisen pienessä kaupassa, jota pitää muslimiperhe. Perheen tytär ja poika ymmärtävät jonkin verran englantia, ja heidän kanssaan on kiva asioida. Ostan täältä usein ja suuria määriä kananmunia, ja pyydän aina paikallisia. Eritrealaiset kananmunat ovat pienehköjä, kovakuorisia, ja keltuainen on voimakkaan värinen. Ostan myös appelsiineja. Juuri muuta kiinnostavaa tässä kaupassa ei olekaan.
Meillä on portilla variointi ympäri vuorokauden. Vartijat tekevät kahdeksan tunnin vuoroa ja saavat siitä vartiointiliikkeeltä mitättömän palkan. Meidän työnantajamme, Kirkon ulkomaanapu, maksaa vartiointiliikkeelle moninkertaisen summan. Vartijat vaihtuvat usein, ja vaihdosta toiseen pisteeseen ilmoitetaan vartijalle usein vasta samana päivänä. Aamuvuoroaan lopetteleva Gebre on yli 70-vuotias. Eläkkeitä täällä ei ole. Gebre on huolissaan pojastaan, joka on jossakin Etiopian rajalla kansalaispalvelussa. Mutta nyt Gebre on saanut ilouutisen, sillä poika tulee kotiin – miten pitkäksi aikaa, sitä hän ei tiedä.
Käyn suihkussa, ja syön, mitä kaapista sattuu löytymään. Pidän pienen lepotauon, mutta nukahtaminen ei onnistu. Lähden siis kaupungille täydentämään ruokavarastoja. Lähimmät hiukan paremmat ruokakaupat ovat kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Menen käymään hiukan kauempana, Mercatolla, mistä saa juustoa, jogurttia, voita, hedelmiä ja vihanneksia. Mercatolla on myös kaunis kahvikauppa, jossa kahvi paahdetaan ja jauhetaan. Kalakaupan ja lihakaupan haju on niin luotaantyöntävä ja hygienia epäilyttävä, että en ole ostellut. Kuljen kadun vasenta puolta, koska sillä puolella kasvaa ihanasti tuoksuva pensas, jonka mitättömän näköisiä kukkia nuuhkin aina ohi kulkiessani. Vasemmalla puolella on vähemmän kulkijoita kenties myös siksi, että sillä puolella on presidentin palatsia ympäröivä puisto. Portit ovat auki, mutta kenenkään mieleen ei juolahda astua sisään puistoon, sillä puun juurella istuu aina aseistettu vartija.
Puiston kohdalla ei ole koskaan kerjäläisiä, mutta kerjäläisiä näkee paljon kaupungin keskustaa halkovalla Harnet-kadulla. Kerran erehdyin antamaan liian näkyvästi rahaa naiselle, joka istui kerjäämässä parin pienen lapsen kanssa, minkä jälkeen sain perääni joukon kerjäläislapsia. Opin pitämään varani. Harnetin varrella on useita Italian aikaisen siirtomaavallan ajalta peräisin olevia kahviloita, joista saa teetä, kahvia, cappuccinoa, macchiatoa ja makeita leivonnaisia, ja yleensä ne ovat täynnä ihmisiä, jotka eivät osta juuri mitään, vaikka kaikki on meidän näkökulmastamme edullista. Eritrealaiset ovat enimmäkseen hyvin köyhiä.
Käyn pikaisesti kahvilla, ja jatkan matkaani. Katolisen kirkon kohdalla on aina paljon kerjäläisiä, mutta kovetan sydämeni ja kuljen määrätietoisesti eteenpäin. Juustokaupasta ostan puolisen kiloa mautonta ja kallista juustoa sekä pari purkkia jogurttia. Yritän pakata jogurttipurkit kunnolla, jotta ne eivät aukea ja valu reppuun. Haen vielä vihanneskaupasta pari kiloa perunoita, muutaman sitruunan ja tomaatteja. Kauppiaat tuntevat meidät, ja luultavasti käyntimme ilahduttavat heitä.
Kotiin palattuani jatkan ACCE:ssa aloitettuja töitä ja täytän työaikaraportteja. Erilaisia työaikakirjauksia on tehtävä käytännössä päivittäin. Työmme rahoittajille on laadittava raportit säännöllisesti: briteille kerran kuussa, sveitsiläisille joka toinen kuukausi. Tulostan työpajaa varten tarvittavan materiaalin, ja vien sen vastapäiseen pieneen kopiointiliikkeeseen kopioitavaksi.
Viiden aikoihin Jussi, Helena, Inga ja Panu tulevat meille, ja pidämme Team Asmaran kokouksen. Kokouksiin osallistuvat Kirkon ulkomaanavun työtä Asmarassa kulloinkin tekevät, ja kokouksia pidetään viikoittain. Onneksi tänään ei ole kovin paljon asioita, ja selviämme tunnissa.
Sara ja minä ryhdymme laittamaan illallista: salaattia ja lohkoperunoita uunissa. Onneksi nyt on verkkovirtaa. Illallisen jälkeen Sara lähtee tapaamaan kavereitaan, minä luen Stig Larssonin dekkaria ja Ikali tekee töitä. Aamulla on muistettava hakea monisteet kopiointiliikkeestä, ostettava keksejä työpajaa varten ja käytävä hakemassa Tadesselta puoltokirje Massawan matkaan.
Yhdeksän maissa menen vielä toviksi istumaan ulos. On marraskuun loppu, ja puen päälleni ohuen takin. Mietin läheisiäni kotimaassa ja tuntemieni ihmisten elämää Eritreassa. Aikani täällä päättyy pian. Tuntuu hyvältä palata kotiin, mutta samalla suren jo nyt lähtöä, sillä olen kiintynyt tähän maahan ja sen ihmisiin. Katselen taivaalle nousevia kirkkaita tähtiä. Olen onnellinen.
