Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoistyöjaksoni Kambodzhassa on lähenemässä loppuaan. Kahden viimeisimmän lähijakson aikana kävimme läpi ohjausalan teorioita, jotka linkitettiin opojen omaan käytännön työhön. Viime viikon lauantaina saimme viimeisen opokoulutuksen lähijakson pakettiin ja vietimme yhdessä ihanat illanistujaiset. Reilun neljän kuukauden mukavien tuttavuuksien ja kokemuksien jälkeen yllätyn edelleen kambodzhalaisten avoimuudesta, ystävällisyydestä ja välittömyydestä.
Lahjojen antaminen kuuluu tähän kulttuuriin tiiviisti – niinpä sain mukaani kotiin, Hartolaan vietäväksi Angkor Wat helmiristopistotyön, puisia käsitöitä, blingbling hiuskoristeita ja paidan sekä ihanan huivin. Opo-opiskelijat jo odottavat innostuneina ja jännittyneinä, millainen nainen on seuraajani, jälkeeni tuleva vapaaehtoinen Sari Turunen, joka jatkaa opojen tukemista kouluissa sekä ohjausverkoston vahvistamista niin alueellisella kuin kansallisella tasolla.
Kahden viimeisimmän lähijakson aikana kävimme läpi ohjausalan teorioita. Koska opettajien ja opo-opiskelijoiden teoreettinen lähtötaso on hyvin erilainen kuin vastaavien suomalaisten, on opetusmenetelmiä mietittävä hiukan erilaisesta näkökulmasta.
Alkukoulutuksen muutamien opiskelijoiden turkahtelujen jälkeen viimeistään ymmärsin, että metodia on muutettava. Niinpä päätin jättää teoriat viimeisille lähipäiville ja antaa opojen ensin hankkia perustietoa ja -taitoja koulutuksessa sekä ennen kaikkea käytännön kokemusta kentältä – omasta arkityöstään. Vasta sen jälkeen olen sitonut heidän käytännön työnsä teoreettiseen taustaan. Samaa menetelmää käytin usein myös lähipäivien erilaisissa harjoituksissa. Näin heidän oma työnsä avautui heille tutumpana ja jo koettuna, ehkä myös paremmin ymmärrettynä.
Kouluvierailut ovat olleet itselleni hyvin antoisia. Samaa ovat sanoneet opot sekä myös oppilaat. Vierailuilla olen pystynyt paremmin olemaan apuna opon työn arkisissa ongelmissa – mitä ja miten puhua oppilaalle, kuinka viedä ohjauskeskustelua eteenpäin, mitä vaihtoehtoja voitaisiin yhdessä kehitellä, kuinka tästä eteenpäin jne. Kaikki tämä jokaisen opon perusarjen juttuja.
Erotuksena Kambodzhan ja Suomen opojen työssä on, että täällä yhteiskunnan sosiaaliset rakenteet ovat niin paljon hatarammat, ettei opoilla ole tukenaan moniammatillista verkostoa, joka tarvittaessa auttaa. Ihmiset ovat paljon enemmän oman tai sukulaisten avun varassa.
Tamoemin koulussa esimerkiksi tapasin yksilöohjauksessa tytön, jonka elämä on hyvin erilaista kuin ikäistensä Suomessa. 13-vuotias tyttö oli tullut juttelemaan opolle poissaolojen takia. Nyt hän haluaa ryhdistäytyä eikä enää halua hengailla kavereiden kanssa, koska oli huomannut, etteivät kaverit ehkä aina olleetkaan niin kivoja hänelle. Jutustellessamme kävi ilmi, että tyttö asuu 8-vuotiaan pikkuveljensä kanssa kahdestaan, koska vanhemmat ovat Thaimaan rajan läheisyydessä töissä – ovat olleet jo 3-4 vuotta. Vanhemmat käyvät kotona 2-3 kuukauden välein, joskus harvemmin. Tyttö on hoitanut huushollin koko sen ajan, kun vanhemmat ovat olleet poissa!
Vanhemmat lähettävät rahaa tytölle, ja tämä onkin ollut nähtävästi yksi syy miksi ”kaverit” ovat halunneet houkutella ennen säännöllisesti koulua käyneen tytön lintsaan ja tuhlaamaan elantorahoja jonnin joutavaan. Kysyessäni millaisin ajatuksin ja fiiliksin tyttö tästä kaikesta on, niin hän vaan totesi, että on jo tottunut ja ”ihan ok”. Hän vaan toivoisi, että vanhemmat tienaisivat enemmän rahaa. Nyt hän käyttää noin 5$ päivässä elämiskuluihin.
Tytöllä on ikää vasta 13 vuotta ja hänellä on jo monia sellaisia taitoja ja osaamista, joilla tulee elämässään tarvitsemaan. Itseluottamusta hänellä piisaa. Kun kysyin, että mitä hän tekisi, jos veli esimerkiksi kaatuisi ja käsi menisi poikki, niin hän vaan totesi hyvin loogisesti ja rauhallisesti, että veisi veljen sairaalaan pyörällä – velihän on niin kevytkin, että hän kyllä jaksaa!
Uhkana tällaisen yksin elävän , viehättävän näköisen nuoren kehittyvän tytön elämässä tulevat olemaan pojat ja miehet. Tällä hetkellä hänellä ei ole poikaystävää. Sovimmekin, että osaksi tästä syystä, mutta myös muunkin tuen saamiseksi tyttö käy tapaamassa opoa säännöllisesti viikottain. Näin opo pysyy kärryillä mitä tytölle kuuluu koulussa ja sen ulkopuolella sekä tytöllä on mahdollisuus saada edes yksi aikuinen fyysinen kontakti, jonka kanssa pääsee juttelemaan ja jolle kertoa huolistaan. Lisäksi sovimme opon kanssa, että hän infoaa tilanteesta nais- ja lapsikomiteaa, josko sieltä voitaisiin saada perheelle edes silloin tällöin kotona vierailevaa tukea ja apua.
Elämänkohtaloita on siis monenlaisia.
