Elina mentoroi kambodžalaisten lukukerhojen ohjaajia ja tukee oppimateriaalien kehittämistä ryhmiin. Koulupäivän jälkeen kokoontuvat kerhot saivat alkunsa huomiosta, että hankekoulujen kolmasluokkalaisista liki puolet ei osannut lukea. Lukukerhot ovat todistaneet tarpeellisuutensa ja tehokkuutensa, koska jokaikinen lukukerhon läpikäynyt oppija osaa nyt lukea. Toiminta jatkuu sinnikkäästi pandemian tuomista rajoituksista huolimatta.
”Työskentely ei suju niin kuin tahtoisin. Tuntuu kuin välillä olisi jäätä, joka ei kanna eikä murru. Mutta minä odotan suotuisaa säätä ja valmistan hyviä kulkuvälineitä – ja kun minulla kerran on nämä molemmat, annan mennä…” (Hugo Simberg)
Samanlaista pysähtyneisyyden tuntua on koettu viimeisen puolentoista vuoden aikana joka paikassa, eikä se ole ollut pelkästään työsidonnaista odottelua. Meiltä kaikilta on ollut poissa vapaan elämän hengitys.
Mitä kuuluu Kambodžan hankekouluille nyt ja yleensäkin koronarajoitusten säädellessä aktiviteettien määrää ja laatua?
Lukukerhot kokoontuvat mm. koulujen pihoilla.
Koulut ovat sopeutuneet tilanteeseen hyödyntämällä uusia menetelmiä, ja opetus on ollut vaihtelevasti on/off -tilassa aina viranomaisten määräysten mukaan. Kyläyhteisöihin on viety tietoa opetuksiin liittyvistä mahdollisuuksista muun muassa tuktuk-ämyri -yhdistelmin ja oppimateriaalin jakopisteitä on ollut pystytettyinä koulujen pihoilla. On haettu ratkaisuja, jotka ovat olleet mahdollisia ja vähintäänkin kohtuullisesti toimivia pandemian eri vaiheissa.
Etäopetuksen horjahtelevia ensiaskeleita verkossa on myös otettu siinä määrin kuin mahdollista. Parhaimmillaan se on saattanut yhteen eri toimijoita, jotka aiemmin ovat työskennelleet omilla saarekkeillaan. Liikkeelle on lähdetty perusasioista. On selvitetty kotien etäoppimiseen liittyvät valmiudet sekä koulutettu ja rohkaistu opettajia ja rehtoreita käyttämään myös verkko-opetusta yhtenä kokeiltavana vaihtoehtona.
Lukukerhotoiminnassa tutorit ovat erittäin tunnollisesti huolehtineet eniten tukea tarvitsevien oppijoiden tarpeista.
Verkko-opetus tuo mukanaan uusia näkymiä, mutta vuorovaikutuksen siirtyminen kasvokkaiskontaktista verkkoon voi jo sellaisenaan olla eräänlainen menetys kenelle tahansa alakouluikäiselle lapselle, etenkin niille, joiden oppimispolku on tavallista kivisempi. Asioilla on aina puolensa.
Kotien valmiuskartoitus osoitti, ettei kaikilla todellakaan ole mahdollista osallistua verkko-opetukseen, joten materiaaleja tehtävineen ja ohjeineen on toimitettu paperiversioina koteihin. Aina tilaisuuden niin salliessa eniten tukea tarvitsevat lapset ovat saaneet lyhyitä yksityisopetustuokioita. Tarvitsijoiden kirjo on laaja, mutta kysyntään on aina pyritty vastaamaan ja ratkaisu löytämään yhdellä jos toisellakin tavalla.
Entä mitä kuuluu lukukerhoille?
Lukukerhon vahvana tukena toimii Magic tree, puhuva puu, joka Elinan keksimän tarinan mukaan kiertää vakuuttamassa kaikille, että jokainen oppii kyllä lukemaan. Irtokirjaimia käytetään mm. bingon pelaamiseen.
Lukukerho (Reading Clubs) -toiminnassa tutorit ovat erittäin tunnollisesti huolehtineet eniten tukea tarvitsevien oppijoiden tarpeista ja kaivaneet esiin milloin mitäkin yksilöllistä ratkaisua heidän tukemisekseen. Oppijoille on jaettu myös lisää tarpeellisia työvälineitä, kyniä, vihkoja, reppuja yms.
Nämä lukukerholaiset ovat jatkaneet ahkeraa pakertamista koulujensa pihalla tai sen läheisyydessä aina silloin, kun se on ollut mahdollista. Oppiminen ei katso paikkaa. Oppia voi istuen vaikka tiilikasan päällä, kaiteella, portaikossa, muovipressulla tai jopa ihan tuolilla. Kuvat ja aikaansaannokset ovat kertoneet sen puolesta.
Itse ikävöin sitä liekkiä, joka minussa paloi paikan päällä Kambodžassa työskennellessäni. Verkkotapaamisissa se liekki tuikahtelee, kun tutoreiden kertomuksia käydään läpi ja muutenkin kuulostellaan toisiamme. Se on kuin lyhyt visiitti melkein paikan päälle.
Opetukseen liittyvän materiaalin tuottaminen kauas tuottaa hyvää mieltä, mutta sen luominen olisi vielä innostavampaa siellä, missä niitä käytetään ja missä ne iloiset, nauravaiset oppijat ovat.
