Heikki Pasanen toimi vapaaehtoisena tammi-heinäkuussa 2019 hankkessa, jonka kautta kehitetään opinto-ohjausta Kambodzassa.
Näiden blogieni tarkoitus ei ole ollut kirjoittaa vain suorista arkipäivän kokemuksista Kambodzan opinto-ohjausprojektista. Paremman ymmärryksen olen tottunut saamaan lähes 40 vuoden opetustyön matkallani niin, että pystyn yhdistämään kokemuksia johonkin yleisempään tai laajempaan käsitteeseen tai selitysmalliin. Yksittäiset ilmiöt jäävät ohimeneviksi harmaantuvissa aivoissani eivätkä uudet yksityiskohdat aina pysyttele kauan. En myöskään ole hyvä kirjoittaja, joten välillä on vaikea pukea kokemus sanoiksi ja välittää se. Puhumattakaan sitten siitä, ettei yksinkertaisesti tunne riittävästi kulttuurisia, tieteellisiä tai esteettisiä käsitteitä voidakseen ilmiöitä havaita, ilmaista ja hetkessä tulkita.
Teoreettisesti yksityiskohdat ja kokonaisuudet ovat aina Ference Martonin kirjasta (en nyt tätä kirjoittaessani muista teoksen nimeä) saakka jostain 1970-80-luvuilta jakautuneet mielessäni atomistiseen, pinnalliseen ajatteluun ja holistiseen, kokonaisvaltaiseen ajatteluun. Tässä lienee perää hyvin paljon ellei taannu sitten niin holistiseksi, että yhdistää kaikki asiat vain yhteen tulkintakehykseen. Tästä varoitteli jo 1980-90-luvuilla Klaus Weckroth, joka usein käytti esimerkkinä alkoholistia, jonka kaikki toiminnat keskittyvät alkoholin ympärille. Siksi jokaisen holistin tulisi pitää ikkunat avoinna kaikille atomistisille ilmiöille ja aistimuksille. Tunnustaudun kyllä holistiksi mitä tulee opinto-ohjauksen ajatteluun, mutta toivottavasti aika on vielä muutoin kaukana Weckrothin varoituksilta ja pystyn jonkin verran ottamaan vielä vastaan atomistisia asioita ja viiniäkin.
Itse asiassa näyttää siltä, että uudessa kulttuurissa ihmisen on oltava valmiina kohtaamaan ja ottamaan vastaan juuri niitä atomistisia asioita. Eräässä blogissani kirjoitin siitä, kuinka kognitiivinen apparaatti rasittuu useiden ikkunoiden kautta tulevan uuden informaation käsittelyssä. Mikään ei tule totaliteettina ellei halua pysytellä pysähtyneen, itselleen luoman kuoren sisällä antamatta tilaa yksittäisten havaintojen ja aistimusten tulla ikkunoista sisään. Useimmiten toivoisi niiden olevan raikkaita tuulahduksia ja sitä ne ovatkin mikäli keskittyy vain ymmärryksen tavoittelemiseen. Kehitysyhteistyö- ja avustuskohteissa suurkaupungeissa tuulahdukset saattavat kuitenkin olla ummehtuneita ja täynnä roskaa, jopa saasteita myös metaforisessa mielessä.
Millaisia ovat pedagogisen ajattelun ja toiminnan tuulahdukset Kambodzassa 2010-luvulla? Mielellään en muistelisi Khmer Rougen aikaa, jolla on oma historiallinen taustansa eikä pahuus syntynyt itsestään tai tyhjään tilaan. Mutta tasa-arvoisen alkukommunismin tavoittelussa se syyllistyi ennen kaikkea kaiken sivistyksen tappamiseen. Opettajat teloitettiin melkein yhtä tehokkaasti kuin vastapuolen sotilaat ja eliitti. Kun aika kääntyi 1980-luvulle ja maa vapautui vietnamilaisten avulla Pol Potin vallasta, maa oli todellakin alkupoteroissaan koulutusten kehittämisessä, yleistä koulutusta ei siis ollut.
Tähän hätään ovat länsimaiset avustusjärjestöt ja naapurimaat tuoneet oman apunsa. Nyt vuonna 2019 länsimaat eivät ole suuressa suosiossa hallitsevan puoleen silmissä tai toiminnoissa. Euroopan unioni on käynnistänyt maan ihmisoikeustilanteen vuoksi selvityksen EBA-tullivapauksien poistamiseksi ja monet länsimaiset, etenkin amerikkalaiset järjestöt (NGOt ) ovat vetäytyneet maasta. Parempi kuitenkin etteivät enää harjoita kansakunnan kasvattamista pommittamalla kuten ennen Khmer Rougen kautta 1970-luvulla. Tästä huolimatta sadat kehitysyhteistyö- ja avustusjärjestöt ovat edelleen läsnä pyrkimyksenään kehittää infrastruktuuria, joihin erityisesti koulutus kuuluu.
Kambodzan koulutukseen ovat näkyvästi vaikuttamassa monet maat, mm. Japani, Singapore, Thaimaa, Hollanti, Ranska, USA, Ruotsi ja Suomi pieneltä osin juuri Kirkon ulkomaanavun projektien kautta. Tilanne on niiltä osin hyvin postmoderni, vaikka kysymyksessä on kehittyvä maa. Mikä hyvänsä, jota tarjotaan maahan sopivin ehdoin, otetaan ja käytetään hyväksi. Suuressa yhteistyön ja avuntarjonnan sekamelskassa ei koskaan tiedä mitä tulee vastaan tai tapahtumaan – uudehkomman sanonnan mukaan ”sitä saa mitä tulee”. Taustaksi tosiasia, että opettajien arvostus on ollut hyvin heikkoa, mikä on näkynyt palkkauksessa. Useimmiten opettaja on tarvinnut elantonsa saamiseksi joko toiset työt tai sitten onnistuneessa tilanteessa voinut haalia koulussa ekstratunteja lisäopetukseen, joista on saanut paremman korvauksen.
Opetuksen ja koulutuksen arvostuksen nouseminen perustuu siihen, että työvoiman osaamista on nostettava pääomasijoituksen merkityksessä. Kambodza saattaa kuulua maihin, jotka yrittävät ylittää vanhan teollistumisen vaiheen ja hypätä maataloudesta palveluyhteiskuntaan. Uudet ansaintamallit perustuvat osaamiselle, kompetensseille ja sille, että ihmisestä saa kaiken irti vain hänen henkiset potentiaalinsa valloittamalla. Tämä näkökulma edustaa sekä uusliberalismia että ihmispääomaan sijoittamisen teoreettisia konsepteja. Palkkauksen lähtötilanteet ovat olleet niin alhaiset, että edellisenä vuonna päätettiin opettajien palkat kaksinkertaistaa, ja vieläkään ne eivät ole korkeat. Nyt kesäkuussa 2019 täälläpäin maapalloa Bhutan päätti tehdä samoin, mutta siellä opettajien ja lääkärien palkat nousevat jo korkeimmiksi koko virkamiehistössä.
Pedagogiikasta
Holistin ajatukset johtavat aina kontekstin pohdintaan, mihin kokonaisuuteen yksittäiset asiat kuten pedagogiikka asettuvat, missä ne elävät? Olen yrittänyt hahmottaa pedagogiikkaa lähes puolen vuoden vapaaehtoisjakson aikana ja päätynyt seuraavaan: 1. on julkilausuma- ja paperipedagogiikkaa, 2. on puhe- ja kerrontapedagogiikkaa monella eri tasolla ja 3. on pedagogiikkaa todellisten tapahtumien ja arjen keskellä kouluissa ja siellä tapahtuvassa vuorovaikutuksessa.
Paperipedagogiikassa opetusministeristä lähtien ollaan hyvin progressiivisten ajatusmallien ajan tasalla, oppijakeskeisyys, tutkiva- ja kehittävä pedagogiikka ja kaipuuta digitalisaation vapauttaviin lupauksiin. Yhä yleistyvämmin haetaan opinto-ohjausta kaikille opetuksen tasoille.
Puhe- ja kerrontapedagogiikkaan kuuluvat ministeriön tason, provinssi- ja aluetasojen, koulujen johtotason ja opettajien tason kerronnat. Täällä voidaan jo tunnistaa esimerkiksi digitalisaation realiteetit ja niitä ei kovin monesti vielä oteta todellisina vaihtoehtoina. Kovinkaan monessa koulussa ei ole tietokoneita ja usein ollaan ilman sähköjä, kirjoja ja opetuksen apuvälineitä. Tällä tasolla käytetään myös kertomattomuuden valtaa ja yhteistyöt saattavat olla takkuisia. Kun opettajat otetaan mukaan erittelyyn, alkavat jo kolmannen tason tarinat tulla mukaan tulkintaan. Niissä näkyvät hyvin jo ne ristiriidat, joiden sisällä ja puitteissa opettajat joutuvat elämään ja yrittämään ratkaista paperipedagogiikan ja arjen välisiä kysymyksiä.
Kutsun kolmatta ryhmää todellisten tasojen pedagogiikaksi siitäkin huolimatta, että kaikki muutkin tasot ovat yhtä todellisia. Ero on siinä, että tällä tasolla ollaan suorassa pedagogisessa vuorovaikutuksessa koko draaman lopullisen päähenkilön eli opiskelijan tai oppilaan kanssa. Kuinka niin päähenkilön? Sen vuoksi, että hänen potentiaaliensa kehittämisestä ja muuttamisesta on lopulta kysymys. Kaikki opettajat ovat varmaan kuulleet myös sen, että koulut toimisivat kaikkein parhaiten, jos ei olisi opiskelijoita. Opiskelijat kuitenkin tuovat pedagogiseen arkeen sen koko yhteiskunnan ympärillään ongelmineen ja onnellisuuksineen. He eivät astu luokkaan ja tuo mukanaan vain oppivaa päätään. He kantavat mukanaan koko kontekstinsa ja historiansa kehoissaan, päissään, vatsassaan, käsissään, ajatuksissaan, asenteissaan, arvoissaan, etiikassaan – ja koululaukussaan, mitä siellä nyt saattaa ollakaan, usein vain muistivihko ja kynä. Usein myöskään opettajien omassa laukussa tai pedagogisessa työkalupakissa ei ole muuta kuin vanha transfer-malli. Usein opettajan välineet ovat puhuminen, isoissa ryhmissä huutaminen ja komentaminen. Itse en ole nähnyt käytettävän karttakeppiä oppilaan ojentamistarkoituksessa, mutta jotkut kollegat ovat sellaisen kohdanneet. Harvat ovat saaneet koulutusta todellisesti uusien pedagogisten toimintatapojen käyttöön.
Opinto-ohjauksen projektissa ei myöskään pystytä ylittämään rakenteellisia eikä rakennusten puutteita. Esimerkiksi vajaavarusteiset käymälät tuottavat etenkin tytöille ongelmia, internet-ongelmat lähtevät jo koneiden puutteesta, vaikka useilla opiskelijoilla onkin älypuhelin käytössään. Jos sähköt eivät aina puutukaan, useammasta koulusta puuttuu erityinen opinto-ohjaukseen tarkoitettu tila.
Kirkon ulkomaanapu on tuottanut toisen asteen koulutuksiin (lower ja upper secondary) erilliset ohjaukseen tarkoitetut oppikirjat, joita käytetään varsinkin luokkaohjauksessa (classroom CGC). Asiaa helpottaa suuresti se, että ne ovat Opetusministeriön (MoEYS) hyväksymiä jopa niin pitkälle, että jokaisessa kirjassa on ministeriön hyväksyntäleima ja jonkun korkean virkamiehen uniikki allekirjoitus. Luokkahuoneessa toteutettavat tunnit ovat myös valtakunnallisessa opetussuunnitelmassa, mutta kasvokkaisen ohjauksen järjestäminen on pitkälti kiinni koulun rehtorista ja hänen yläpuolellaan olevan alueen (district) ja provinssin korkeampien virkailijoiden tarjoamista resursseista eli tunneista.
Opinto-ohjausta on kehitetty kansainvälisen ohjauksen järjestön (IAEVG) hyväksymien ydinkompetenssien ja eettisten sääntöjen mukaisesti. Tästä syystä ja kun opinto-ohjaus on tullut uutena teemana ja toimintana mukaan, ei kenelläkään ole vanhan toiminnan taakkoja harteillaan. Vanhat tottumukset eivät myöskään ole jarruttamassa muutosta ja toimintamallia voi sanoa edistykselliseksi myös arjen tasolla. Vapaaehtoisena toimiminen on ollut palkitsevaa, koska vanhempia opinto-ohjaajia myöten kaikki haluavat oppia uutta ja kehittää itseään. Omassa mentoroinneissani ja koulutuksissani olen tästä syystä voinut toimia holistin lailla yhdistäen useimpia uusia atomistisia asioita noihin kansainvälisiin periaatteisiin ja ohjauksen etiikkaan. Aina kontekstiin soveltuvasti, koska kannettu vesi ei kaivossa pysy.
Hallinnolliset kuviot ovat osoittautuneet byrokraattisuudessaan sellaisiksi, että niitä yksityiskohtia en ole yrittänyt oppia. Ohjauksen asian ankkuroitumista onkin auttanut suuresti, että uusia opinto-ohjaajia kouluttavien Master trainereiden ohjaajana on koko ajan toiminut Opetusministeriön Vocational Orientation Departmentin päällikkö Taing Sophia, jolle nostan todella paljon hattua vapaaehtoisjaksoni kokemuksen ja päättymisen vaiheessa. Hänen puoleltaan projektin ohjaus ei ole ollut kontrollia vaan kehittämistä dialogissa ja ”nyrkit savessa”. Toivomukseni on, että suomalaiset opinto-ohjaajat löytävät tiensä opinto-ohjauksen ja opinto-ohjaajien kouluttajien mentorointiin Kambodzassa. (Opinto-ohjauksen moduuli tulee sisältymään myös kaikkeen opettajankoulutukseen, jossa tarvitaan sparrausta.) Suomalaisia kollegoja odotetaan Kambodzassa hyvin innolla, ja opinto-ohjaajat haluavat tulla myös vierailulle Suomeen ja oppimaan edelleen jotakin uutta!
