Ville Stambej osallistuu World Teacher -ohjelmaan, joka toteutetaan yhdessä Edukans-järjestön kanssa Keniassa. Kirjoitus on osa ohjelmasta kertovaa blogisarjaa.
Pikkubussi tärisee ja pomppii edetessään kävelyvauhtia tiellä, jota Suomessa tuskin sanottaisiin edes traktoritieksi. Meitä on varoitettu, että sateen jälkeen St. Josephin koululle pääsee vain kävellen, koska tie muuttuu upottavaksi mudaksi. Kuulemme myöhemmin, että opettajat tekevät työmatkansa moottoripyörillä. Eilen illalla tuli rankka sadekuuro, mutta onneksi se ei ehtinyt kastella maata pintaa syvemmältä. Ympärillä näkyy piikkikasvien ympäröimiä maissi- ja sokeriruokoviljelmiä. On vaikea uskoa, että täällä on koulu.
Yhtäkkiä auto sukeltaa pensaikosta valtavan ruohikkoaukion laitaan. Aukion reunoilla on uusi modernin näköinen rakennus ja sen vieressä vanha saviseinäinen perinteinen katos. Astumme bussista ulos raikkaaseen aamuilmaan. Linnut sirkuttavat, kanaperhe kuopii maata ja ilmassa leijuu heinän ja savun tuoksu. Meidät otetaan vastaan hyvin lämpimästi ja johdatetaan yksinkertaiseen mutta käytännölliseen ja kodikkaaseen opettajanhuoneeseen. Matkaan on jälleen kerran mennyt paljon pidempään kuin kuvittelimme, joten lähdemme melkein heti seuraamaan 35-minuuttisia oppitunteja opettajapariemme kanssa. Opimme melko pian, että lukujärjestys on täällä käytännöllisempi kuin Suomessa. Koulun kello toimii lihasvoimalla – sähköä koulussa ei taida olla lainkaan. Yksi oppilaista on kellovastaava. Hän seuraa tarkkaan seinäkelloa ja soittaa käsikelloa täsmälleen aikatauluun merkittyinä tuntien alkamis- ja päättymisaikoina. Kellon soitto ei kuitenkaan ihmeekseni aiheuta mitään reaktiota kenessäkään. Tunnit jatkuvat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ne päättyvät, kun opettaja on mielestään opettanut valmiiksi. Tämän jälkeen opettaja lähtee ja oppilaat jäävät luokkaan odottamaan seuraavaa opettajaa, joka saapuu, kunhan saa edellisen tuntinsa lopetettua. Luokissa ei synny minkäänlaisia häiriöitä – kaikki ikkunat ja ovet ovat auki ja luokkiin kuuluvat kaikki ympäristön ja muiden luokkien äänet. Silti koko ajan on rauhallista. Lintujen ja kaskaiden lisäksi toisista luokista kuuluu satunnaista laulua tai rytmikkäitä taputussarjoja, kun joku on vastannut oikein.
Minun opettajaparini Treza opettaa ”ylempiä luokkia” eli 5-8 – luokkalaisia. Hänellä on tänään tiivis lukujärjestys – vaikka aikataulun venymisen vuoksi kaksi tuntia jäi pitämättä, ehdin seurata englannin, matematiikan, kiswahilin kielen, yhteiskuntaopin ja luonnontieteiden tunnit. Keniassa puhutaan yli 40 kieltä ja täällä äidinkieli on nimeltään luo. Kuulen hämmästyksekseni, ettei sitä opeteta koulussa lainkaan. Opetuskieli on englanti ja jos oppilaat eivät ymmärrä jotakin, käytetään kiswahilia. Molemmat ovat kuitenkin lapsille vieraita kieliä.
Meidän keskeinen tehtävämme on edistää vuorovaikutuksellisten opiskelutapojen käyttöä. Kuten Suomessa, täälläkin opettajissa on eroja. Jotkut heistä käyttävät niitä jo luonnollisena osana opetusta, kun taas toisilla on vielä tekemistä niiden omaksumisessa. Kaikki ovat kuitenkin erittäin motivoituneita oppimaan ja kokeilemaan uusia opetustapoja. Saan vaikutelman, että painolastina on vanha (brittiläinen?) perinne – nykyopettajat ovat itse käyneet koulua, jossa opettaja puhuu ja oppilaat kuuntelevat tai toistavat kuorossa opettajan perässä. Oppilaatkaan eivät vielä ole juurikaan tottuneet kyseenalaistamaan tai pohtimaan – he pyrkivät vastaamaan niin kuin kirjassa lukee tai niin kuin olettavat opettajan haluavan. Uusien tapojen kokeilua vaikeuttaa myös suomalaisesta näkökulmasta kovin jäykkä opetussuunnitelma. Se kuulemma määrää hyvin yksityiskohtaisesti, mitä ja miten milläkin tunnilla tulee opettaa. Taidot testataan kuusi kertaa vuodessa valtakunnallisilla kokeilla, joiden perusteella Kenian koulut ja jopa luokkien oppilaat asetetaan paremmuusjärjestykseen, joka julkaistaan. Opettajien pitää tehdä tarkat kirjalliset tuntisuunnitelmat, jotka koulun johtaja tarkastaa. Ministeriön tarkastajat käyvät silloin tällöin kouluilla antamassa palautetta. Työparini Treza on aivan ihmeissään, kun kerron, että itse suunnittelen oppituntini Suomessa aamuisin bussissa muutamalla ranskalaisella viivalla oppikirjan reunaan…
Näen toisaalta myös paljon sellaista, josta Suomessa voisi ottaa mallia. Oppilaat taputtavat rytmikkäästi aina, kun joku vastaa oikein – mutta myös silloin, kun joku yrittää, mutta vastaa väärin. Täällä koulu tuntuu rennolta ja kiireettömältä, vaikka aikataulu näyttää tiukalta. Tilanteet otetaan sellaisina kuin ne ovat – ihmiset ovat tärkeämpiä kuin asiat, tehokkuus tai aikataulut. Mitään ei oteta liian vakavasti.
Aamupäivällä koulun pihan nurkassa puun alla pidetään vanhempainkokous. Sinne näyttää kokoontuvan koko kylä. Kokouksen jälkeen kaikki tulevat kättelemään meidät. Tilanne on erittäin lämmin ja he ovat meistä liikuttavan kiinnostuneita. On tärkeää, että meistä otetaan yhteiskuva.
Koulun keittiönä toimii katos, jossa on avotulipaikka. Siellä meille valmistetaan herkullinen perinteinen lounas. Sitä varten eräs opettajista käy välitunnilla keittiön takana teurastamassa yhden pihassa kuopivista kanoista. Lounas on tunnin aikataulusta myöhässä, mitä kukaan ei tunnu panevan pahakseen. Oppilaat ehtivät palata kotoa lounastauoltaan, kun me vasta aloittelemme lounasta, mutta he menevät luokkiin tai niiden eteen odottamaan opettajien saapumista.
Pihalla keskipäivän paahteessa pelataan jalkapalloa. Huomaan, että pallo on itse tehty – vanhat muovipussit on sidottu narulla yhteen palloksi. Ensireaktiomme on, että voisimme lahjoittaa koululle oikean pallon. Eräs opettajista kuitenkin kertoo, että tällaista palloa käytetään siksi, koska se on parempi – ei siksi, ettei oikeaan olisi varaa. Tätä me tietysti ihmettelemme, mutta selitys on luonnollinen: Oikea pallo puhkeaa aina heti pihaa ympäröivissä piikkikasveissa. Muovipussipallo ei puhkea. Sitä paitsi se on paljon halvempi. Ja ympäristöystävällisempi…
Emme ehdi pitää suunnittelemaamme yhteistä työpajaa iltapäivällä. Viis siitä. Myöhemminkin ehtii.
Ville Stambej
