Suomalaiset opettajat kehittävät koulutusta World Teacher -ohjelmassa Keniassa yhdessä hollantilaisten ja kenialaisten opettajien kanssa. Opettajat ilman rajoja -verkosto toimii ohjelmassa yhteistyössä Edukans -järjestön kanssa. Blogi kuuluu matkan blogisarjaan.
Helatorstaina kokoonnuimme meidän suomalaisten Kenia-ryhmän kanssa viimeisen virallisen kerran yhteen reflektoimaan kokemaamme. Oli ihanaa nähdä kaikki uudestaan ja vaihtaa kokemuksia sekä valokuvia. Tarkoitus on pitää yhteyttä jatkossakin, vaikka virallinen yhteinen osuus onkin nyt takana.
Kaksi viikkoa Kenian Kajiadossa hurahti nopeasti. Muun ryhmän palatessa Suomeen jäin vielä viikoksi Nairobiin tyttäreni luo, joten sain viettää kaiken kaikkiaan kolme ihanaa viikkoa Kenian auringon alla. Matkan jälkeen tuntui pitkään, että pää ja sydän jäivät päiväntasaajalle. Pikku hiljaa kokemukset ovat jäsentyneet ja alkaa olla taas kokonainen olo.
Mitä matkasta jäi muistoksi? Elämänkokemusta laidasta laitaan: Yksinkertaisessa köyhyydessä elävien ihmisten aito ilo ja avoimuus meitä valkoisia vieraita kohtaan sai mielen nöyräksi, tasavertaiset kohtaamiset kenialaisten opettajien kanssa jäivät muistoihin ikuisiksi ajoiksi, pysäyttävät kertomukset kenialaisten koululaisten haasteista opintiellä jättivät sanattomiksi. Tajuan nyt entistä selkeämmin koulutuksen arvon: se todella on tie parempaan elämään! Samalla ymmärrän myös kuinka onnekkaita me kaikki olemme täällä Suomessa. Meidän ongelmamme tämän yltäkylläisyyden keskellä ovat todella pieniä kenialaisten haasteisiin verrattuna.
Nairobissa ja Dianissa lomani kolmannen viikon aikana näin Kenian vaurauden ja rikkauden. Nairobin hienoissa kauppakeskuksissa ei tiennyt olevansa Afrikassa. Koskaan ennen en ole yöpynyt yhtä hienossa lomahuvilassa kuin Lantana Galu Beachilla. Intian valtemeren siniset tyrskyt ja rannan valkoinen hiekka pienine rapuineen painui kuvina mieleni sopukoihin loppuelämäkseni.
Keniassa kokemani saa mieleni hiljaiseksi. Tuntuu, että kaikki turha on karissut pois. Elämän yksinkertaisuus ja kauneus hiljentää. Toivon että minullakin olisi jatkossa aikaa kuten kenialaisilla kiireen sijasta. Samoin kenialaisten ystävällisyys ja kiinnostus uuden tuttavuuden kohtaamisessa oli jotain ainutlaatuista. Toivon voivani siirtää siitä tavasta edes hiukan omaan lähipiiriini.
Matka Keniaan oli ennen kaikkea matka itseen ja omaan opettajuuteen. Vaikka koulunkäynti Suomessa ja Keniassa on välillä kuin yö ja päivä, on silti paljon yhteistäkin. Kohtasin Nkoilen koulussa ihanan Penninah-opettajan, jonka kanssa sain työskennellä kahden päivän ajan. Nuo tunnit hänen luokassaan tuntuivat kotoisilta. Ekaluokkalaisia oli ainoastaan yksitoista, harvinaisen vähän Keniassa ja samoin täällä Suomessakin. Penninah kohteli oppilaitaan yksilöllisesti ja kannustaen. Hän käytti paljon erilaisia lauluja, leikkejä ja havaintomateriaaleja opetuksessaan. Kenenkään ei tarvinnut pelätä vääriä vastauksia, sillä niihin ei opettaja kiinnittänyt huomiota vaan kannusti lapsia yrittämään uudelleen. Oikeasta vastauksesta sai kehuja ja hyvän mielen. Penninah kertoi, että opettajan työ ei ollut nuorena hänen toiveensa vaan catering-ala. Hänen äidillään ei kuitenkaan ollut varaa maksaa sitä koulutusta ja siksi hänestä tuli opettaja. Penninah kuitenkin piti työstään ja se kyllä näkyi hänestä ihanalla tavalla!
Noilla yhdellätoista oppilaalla oli käytössään veitsenterä terottimena ja yksi yhteinen pyyhekumi. Muovipurkissa oli muutama väriliidun pätkä, joilla väritettiin vihkoon piirretyt kuvat. Koskaan ennen en ole iloinnut niin paljon antaessani muutaman metalliterottimen ja yhden pyyhekumin ekaluokkalaisille. Niitä käytettiin kuin aarteita.
Toisen koulupäivän aamuna yksi ekaluokan pojista ripusti kaulaani vanhat helmet, jotka hän sai vanhempiensa luvalla minulle antaa. Tuon helminauhan helmet symboloivat minulle matkani muistoja ja kokemuksia, jotka mielessäni muodostan onnellisten hetkien ketjuksi. Osa helmistä on valkoisia ilon ja toivon helmiä, jotka kuvastavat lasten iloa ja riemua koulussa; osa on hiukan punertavia muistuttaen punaisesta maaperästä ja maasaitten puvuista. Jotkut helmistä ovat sinertäviä ja ne muistuttavat sinisestä taivaasta ja myös surullisista asioista, kuten tyttöjen ympärileikkauksista, pitkistä vaarallisista koulumatkoista, ilman ruokaa vietetyistä koulupäivistä, suurista lapsimääristä luokissa, oppitarvikkeiden vähyydestä sekä opettajien puutteesta. Onneksi suurin osa nauhan helmistä on valkoisia eli ilon ja toivon helmiä, aivan kuten muistoni Kajiadosta ja Keniasta.
Koulutuksen merkitys kiteytyi kirkkaana mieleeni matkani viimeisenä päivänä. Tyttäreni työskentelee suuren kenialaisen pankin palveluksessa, ja hänen toimitusjohtajansa halusi tavata alaisensa suomalaisen äidin. Vajaan tunnin ajan tämä mies kyseli kokemuksistani Keniassa ja Kajiadossa. Lopulta hän paljasti, että myös hänellä oli yhteys Kajiadoon: hän oli käynyt siellä lapsena koulua! Tuntui kuin ympyrä olisi sulkeutunut. Mahdollisuus käydä koulua todella toteuttaa unelmia!
Päivi Laakso
