Jos sinulla on liikaa ja toisella ei mitään, niin eikö ole loogista silloin luopua ylimääräisestä ja antaa tarvitsevalle? Näin yksinkertaisesti sen ennen ajattelin, vaan ajattelenko enää. Kenian matkamme tiukimmat keskustelut taidettiin käydä tästä periaatteesta ja miten sitä noudatetaan. Hollantilaistiimin johdolla oli alkuun kovin tiukka periaate. Ei mitään materiaa, ei lahjoja, ei tuliaisia. Me emme saa mennä sinne kuin joulupukit lahjoja jakamaan. Meidän lahjana on tällä kertaa tietotaitoa ja kumppanuutta, ei tavaraa tai rahaa. Mutta, mutta kun.
Yhdellä opettajallemme oli mahdollisuus kerätä mukaan kiloittain kyniä ja koulutarvikkeita, muutoin ne olisivat päätyneet kaatopaikalle. Pitkien periaatteellisten keskustelujen jälkeen pääsimme kompromissiin. Annoimme jokaiselle kahdeksalle koululle samanlaisen koulutarvikkeista kootun jäähyväslahjan, kuin pienenä kiitoksena koulujen vieraanvaraisuudesta. Opettajille sai varata pienen, alle 10 euron henkilökohtaisen lahjan ja ehkä jotain pientä herkkua lapsille.
Periaatteet oli helppo ymmärtää, teoriassa.
Sitten kun tipahtaa päiväkodin mutaiselle maalattialle ja hakkaa kivellä repaleista kartonkia seinään, etsii liitutaululta sitä ainoaa kohtaa johon liitu tarttuu, ajattelee raivoissaan, että huomenna kävelen lähimpään Nakumattiin (paikallinen supermarket) ja ostan tänne kynät, vihkot, lelut, kirjat, säilytysboxit, rautatabletit, monivitamiineja, peiton ja ilmapatjan. Kun niin pienellä voisi helpottaa lasten ja opettajien arkea.
Mutta mitä sitten tapahtuisi? Naapuriluokan lapset ja opettajat katsoisivat ja kysyisivät: missä meidän tavarat? Miksi autat heitä, mutta et meitä? Ei meilläkään ole, mekin tarvitsemme. Naapurikoulussakaan ei ole liitutaulua eikä tarpeeksi kyniä. Autathan siten heitäkin.
Apua, en minä mitenkään pysty tähän.
Silti täälläkin ovat ne kaikkein heikoimmat, kaikkien vaikeammassa tilanteessa olevat ja siinä hetkessä mitkään periaatteet eivät voineet estää. Vierailin kuulovammaisten koulussa ja asuntolassa. Lapset, pienimmät 3- vuotiaita, asuvat ja elävät lukukautensa koulun pihapiirissä. Heidän opettajansa Eric ei ollut päässyt mukaan tähän World teacher -ohjelmaan. Hän sai minut pysähtymään.
Yksinkertaisin, kiihkottomin sanoin hän kuvaili lasten tilanteita. Itseään korostamatta kertoi maksavansa joidenkin lasten koulumaksut (20 dollaria vuodessa) omasta palkastaan, jotta lapset voisivat jatkaa koulussa. Juuri hän kysyi lahjakassin nähdessään, mitä tuossa on? Mitä saatoin vastata? Nämä eivät ole sinun lapsillesi, vaan noille toisille.
Katselin, kuinka tämä älykäs ja innokas ja motivoitunut opettaja lähti pois opettajanhuoneesta kohti erillisessä rakennuksessa olevaa luokkaansa. Me muut kävimme päätöspalaveriin, suklaat ja karamellit pöydässä.
Tunsin, kuinka hän empaattisesti tutki kädessäni olevaa lapsuuden tapaturmassa saatua arpea, ja osoitti ihmeellistä myötätuntoa minulle, vaikka vaivani on pieni ja mitätön. Heidän mittakaavassaan varsinkin. Kädestä pitäen opetin hänet virkkamaan, koska hän halusi oppia, miten muovipussinsuikaleista voisi tehdä laukkuja, kasseja sekä ihan opetusmateriaalia.
Kerroin tämän kaiken porukalle, jonka kanssa sen yhden, kokonaisen vapaapäivän vietimme. Kävimme safarilla ja tuon matkan budjetti alittui. Rahaa jäi siis jonkin verran ja yhdessä ryhdyimme pohtimaan, mitä sille tehdään. Kukaan meistä ei halunnut jo maksettuja rahoja takaisin ja päädyimme lahjoittamaan rahat tuolle kuulovammaisten koululle.
Ensin olisimme halunneet maksaa lasten koulumaksuja, mutta keskusteluissa paikallisen yhteistyökumppanin kanssa päädyimme siihen, että opettaja saa rahat käyttönsä ja voi hankkia boxin täyteen opetusmateriaalia, oman harkintansa mukaan. Ehkä tuota materiaalikokonaisuutta voisi sitten tarpeen tullen lainata myös esiopetuksen käyttöön, jolloin hyöty olisi vielä suurempi.
Kiitos safariporukka! Lähetän teille kuvan, kunhan Eric on saanut ostoksensa tehtyä.
