Vietin viisi kuukautta koulutusasiantuntijana Ugandassa Länsi-Niilin alueella vapaaehtoisena World Teacher -ohjelman koordinaattorina. Hanke on kolmivuotinen (2018-2020), ja nyt ollaan puolivälissä. Tämän kesän ohjelma toteutettiin 18 suomalaisen opettajan voimin kesäkuun lopusta heinäkuun puoliväliin.
Ohjelman keskiössä on opettajien pedagogisen osaamisen tukeminen mentoroinnin avulla – suoraan koulun arjessa luokkahuonekontekstissa.
Koulut saavat World Teacher – ohjelman puitteissa tukea vierailevilta opettajilta yhteensä kolmena kesänä. Ohjelma tähtää pedagogiseen muutokseen koulutuksen laadun parantamiseksi, ja koostuu kerrallaan kahdesta intensiivisestä työskentelyviikosta kuudessa koulussa. Osa koulujen opettajista valitaan parimentorointiin, ja loput saavat pedagogista tukea kouluissa järjestettävien työpajojen kautta. Ydinajatuksena on, että pedagogista osaamista kasvatetaan suoraan koulun arjessa luokkahuonekontekstissa.
Kaikkien koulujen opettajat koottiin alkuseminaarissa ja loppuseminaarissa yhteen Lodongan opettajankoulutuslaitoksen tiloihin, jossa he pääsivät tapaamaan toisiaan sekä saivat koulutusta ja välineitä kouluissa tapahtuvaa parimentorointia, työpajoja ja tapaamisia varten. Ensimmäisessä seminaarissa esiteltiin myös tämän vuoden teemat: inclusive education, positive discipline & active learning methods. Lisäksi suomalaisia ja osaa ugandalaisista opettajista koulutettiin vertaisoppimiseen (peer coaching). Kouluissa vietimme kahdeksan päivää niin, että kussakin koulussa oli viikon ajan sama kolmen opettajan ryhmä. Toisella viikolla ryhmät vaihtoivat koulua päittäin ja pääsivät mentoroimaan vielä uusia opettajia.
Kouluille lähdettiin joko klo. 6.45 tai 7.15 riippuen siitä, oliko oma koulu Yumbessa vai Kobokossa. Minä kiersin kaikki kuusi koulua, joten olin joka päivä eri koulussa seuraamassa, mitä siellä tapahtuu ja antamassa tarvittaessa tukea. Samaa tekivät viisi kollegani, jotka ovat kaikki Kirkon Ulkomaanavun työntekijöitä (4 paikallista Kirkon Ulkomaanavun koulutus- ja ohjelma-asiantuntijaa sekä suomalainen Opettajat ilman rajoja -verkoston koordinaattori). Takaisin palattiin klo. 17-18 välillä, jonka jälkeen kokoonnuttiin osan porukasta kanssa koordinaatiopalaveriin. Suunnittelua jatkettiin toisinaan pitkälle iltaan asti.
Koulupäivät koostuivat paikallisten opettajien tuntien seuraamisesta sekä palaute-mentorointisessioista, joissa pohdittiin erilaisia tapoja muuttaa opetusta lapsilähtöiseen suuntaan, suunniteltiin yhdessä tunteja tai keskusteltiin pedagogiikasta, koulujen haasteista ja niihin löydettävistä ratkaisuista. Lisäksi järjestettiin ainakin yksi tapaaminen, jonne kutsuttiin myös yhteisön jäseniä (ns. school management committee ja parent-teacher-association) sekä käytiin vierailulla muutamien oppilaiden kodeissa. Tämän vuoden teemoista järjestettiin myös yhteensä kolme työpajaa jokaisessa koulussa. Lisäksi viime vuonna ohjelmaan osallistuneita paikallisia opettajia valmennettiin mentorirooliin, jotta he voisivat auttaa uusien taitojen välittämisessä toisille opettajille ja tukea koulun muutoksen edistämistä sittenkin, kun Kirkon Ulkomaanapu ei enää ole kouluja tukemassa.
Otin omaksi tavoitteekseni, että seuraan toimintaa kamera kädessä pedagogi-sosiologin silmin ja nautin siitä, mitä huikeat opettajat saavat yhdessä aikaan, miten he innostuvat pedagogista keskusteluista ja miten voin hiukan auttaa heitä sysäämällä eri suuntiin helpottaakseni yhteistyötä ja pedagogista pohdintaa. Olin tässä vaiheessa kesää tosi syvällä ohjelman pienissä kiemuroissa ja käytännön hallinnollisissa järjestelyissä (ketkä ja missä järjestyksessä puhuvat seminaareissa, kenelle ja millainen kutsukirje pitää kirjoittaa ja viedä henkilökohtaisesti, paljonko annetaan matkustuskuluja kunnan hallinnon työntekijöille, miten lounasrahat maksetaan kouluille taikka palveluntarjoajille, kuinka paljon käteistä kaikkeen tarvitaan ja mitä lippusia sen saamiseksi täytyy täyttää ja kenelle jne jne. ), joten tämä lähestymistapa antoi minulle hetken hengähtää (kiitos kollegat kun otitte koppia) ja sopivaa etäisyyttä tutkailla sitä, mikä minua eniten kiinnostaa ja mitä varten täällä olen: miten toivottuja pedagogisia tavoitteita saadaan aikaan, ja mitä muuta ihmisten välillä tällaisessa vuorovaikutuksessa syntyy? Mitkä oikeastaan ovat tämän toivotun muutoksen edellytykset ja komponentit? Mihin kaikkeen pedagogisella muutoksella voi olla vaikutuksia?
Elokuussa tein follow-up vierailut kaikkiin kuuteen kouluun, ja oli ilahduttavaa nähdä ja kuulla, miten opettajien aivonystyrät raksuttavat uusien ajatusten ja vuorovaikutuksen saattelemana. Opettajat kertovat, miten ohjelma on auttanut heitä näkemään ja omaksumaan aivan toisenlaista opettamisen tapaa, kuin mihin he ovat tottuneet. Lähes kaikissa näkyy innostuksen kipinä.
Opettajat ilahtuvatkin huomatessaan lapsilähtöisten aktivoivien menetelmien saavan oppilaat innostumaan ja tulemaan kouluun useammin. Ryhmänhallinta paranee, kun siihen saa uusia välineitä. Kun opettajat ovat ystävällisiä oppilaille eivätkä käytä keppiä (joo, oikeasti!), oppilaat haluavat puhua heille ja kertoa huolistaan tai asioista, joita he eivät ymmärrä. Opettajat eri kouluissa opettelevat parhaillaan uusia menetelmiä, luokanhallintaa, eriyttämistä ja erilaisten oppijoiden huomioimista. Opettajat ratkovat myös liian pienten luokkatilojen haasteita pitämällä opetusta enemmän ulkotiloissa sekä keksivät oppimisen tukivälineitä paikallisista materiaaleista. Monessa koulussa opettajien yhteistyö on lisääntynyt, ja he tukevat toisiaan isojen ryhmäkokojen kanssa sekä tekevät yhteisopettamista- ja suunnittelua.
Kun he saavat tämän kaiken toimimaan, he ovat minulle todellisia arjen sankareita ja muutosagentteja.
Tietenkin laajempi koulun muutos vie aikaa, eivätkä koulut voi tehdä sitä yksin ilman yhteisön, vanhempien ja julkishallinnon tukea. Kyse on isommasta oppimisen kriisistä ympäri kehittyviä maita. Lapset ovat laajalti saatu kouluihin, mutta he eivät joko pysy koulussa tai oppimistulokset ovat heikkoja. Opettajat kamppailevat negatiivisten asenteiden, lapsiavioliittojen ja sukupuolten epätasa-arvon maailmassa, jossa koulutukseen suunnatut resurssit ovat niukkoja.
Nostan hattua kaikille upeille opettajille, joista osa toimii työnsä lisäksi muutenkin yhteisönsä hyväksi erilaisten projektien parissa. Heidän kuunteleminen ja tukeminen kaikin riittävin keinoin on oppimisen kriisin ratkaisu.
