Muutaman metrin päässä kana kävelee tienreunaa pitkin. Melko vaarallisilla vesillä, ajattelen. Eikä aikaakaan, kun pieni poika talon edustalla huhuilee kanaa jo takaisin. Kohdalla lapset hihittävät minut nähdessään ja hymyilen heille takaisin. Vielä muutaman kymmenen metriä ja olen perillä Kirkon Ulkomaanavun (FCA:n) toimistolla. Katson aikaa puhelimesta. Kävelyyn meni kaksikymmentä minuuttia. Mikä ihana aloitus aamulle, ajattelen. Työpisteellä minua odottaa minulle valmiiksi katettu kahvi. Voisiko päivä paremmin alkaa!
Laitan lenkkarit jalkaan. Aion kävellä töihin. Ulkona aurinko toivottaa minut tervetulleeksi ja lämpöä on ehkä +26. Lukitsen portin perässäni ja tervehdin tiellä kävelevää tyttöä. Mopotaxit alkavat viittoilla jo kaukaa minut nähdessään. Pudistan päätä ja he jatkavat jutteluaan. Toiselle kadulle kääntyessä huomaan tien reunassa kasan. Kun tulen lähemmäs havaitsen kengät, laukun, jonka päällä kännykkä ja muuta tavaraa. Katson ympärilleni, mutta ketään ei näy. Jatkan matkaa. Hetken kuluttua nuori mies ilman kenkiä juoksee minua vastaan ja huutaa ystävälleen vihaisena, joka on tullut takaisin vartioimaan hänen tavaroitaan. Hetken ehdin jo kuvitella, että siihen oli hylätty varastetut tavarat.
Katu liittyy isoon tiehen. Liikenne on aika rauhallista, muutamat maasturit ja mopotaxit ohittavat minut. Suuri kaunis mustavalkoinen perhonen lentelee edessäni ja laskeutuu olkapäälleni. Ennen kun ehdin edes reagoida se lentää lähellä oleviin pensaisiin. Pieni koululainen selässään suuri reppu, joka ylettyy polviin saakka kävelee toisella puolella tietä. Hänen perässään, kaunis nuori nainen kirkkaan keltaisissa sandaaleissaan ja kirkkaan punaisessa chetenge kankaasta valmistetusta hameessaan. Mopotakseja on joka kulmassa. Mietin miten heille mahtaa riittää asiakkaita? Vanha mies kuljettaa polkupyörällään pitkiä putkia. Hotel internationalin edessä taximies pesee autoaan. Nuori mies ohittaa minut. Kohdalla hän katsoo minua, yrittää iskeä coolina silmää, mutta se näyttää lähinnä siltä, kun hän tekisi sen ensikertaa elämässään. Minun on pakko katsoa maahan, koska en halua että hän huomaa minun nauravan. Olen kukkulan päällä, sillä Kampala on mäkinen. Edessä avautuva maisema on kaunis. Vaarojen ympäröimänä kasvaneelle, tämä on kuin paratiisi. Liman korkeiden kerrostalojen jälkeen Kampala tuntuu pikkukaupungilta. Tosin olen nyt lähiössä, enkä keskustassa.
Seuraavasta kadunkulmasta käännyn hiekkaiselle oikopolulle, joka kiertelee talojen välistä. Vihreisiin uniformuihin pukeutuneet poliisit ja siniharmaisiin maastopukuihin pukeutuneet sotilaat partioivat mutkassa. Turvallista siis. Joka puolella minua ympäröivät muurit ja kasvillisuus. Yksi maissi plantaasi verkkoaidan takana ja portin kohdalla lukee: POLIISI. Pääsy kielletty! Virtsaaminen kielletty!
Hiekkatie loppuu ja alkaa matkan ”vaarallisin” osuus. Tie on melko kapea, mutta autot ja mopotaksit ajavat lujaa, niin läheltä jalankulkijoita, että voit melkein tuntea hipaisun. He ohittelevat toisiaan vaarallisesti, eikä kävelytiestä ole tietoakaan. Minä kävelen niin lähellä tien reunaa, kun mahdollista. Kaksi isoa kuorma-autoa on pysähtynyt lastaamaan tavaroita kuormasta. Ohitan ensimmäisen, ja kun lähestyn toista, joka on täynnä vihreitä banaaneja, se lähtee hitaasti liikkeelle. Joku huutaa Muzungu (valkoinen), ilmeisesti tarkoituksenaan varoittaa minua. Hetken kuluttua tielle juoksee nuori mies, joka on jäänyt kuorma-auton kyydistä. Hän juoksee kuin viimeistä päivää ja osa ihmisistä kannustaa häntä. Vihdoin hän saavuttaa kuorma-auton, joka hiljentää sen verran että mies nappaa kiinni auton sivusta ja toisten avustamana kiipeä ylös kuorman päälle ja matka jatkuu.
Muutaman metrin päässä kana kävelee tienreunaa pitkin. Melko vaarallisilla vesillä, ajattelen. Eikä aikaakaan, kun pieni poika talon edustalla huhuilee kanaa jo takaisin. Kohdalla lapset hihittävät minut nähdessään ja hymyilen heille takaisin. Vielä muutaman kymmenen metriä ja olen perillä Kirkon Ulkomaanavun (FCA:n) toimistolla. Katson aikaa puhelimesta. Kävelyyn meni kaksikymmentä minuuttia. Mikä ihana aloitus aamulle, ajattelen. Työpisteellä minua odottaa minulle valmiiksi katettu kahvi. Voisiko päivä paremmin alkaa!
Blogin kuva on Haitista. Kuvaaja Minna Törrönen.
