Neljäs viikkoni Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoisena Liberiassa on lopuillaan. On ollut niin paljon ihmettelemistä, että tuntuu kuin olisin ollut täällä jo pidempäänkin. Kolmas viikko täällä meni sairastellessa eli ”pakolliset vatsaongelmat” tulivat sittenkin. Kirkon Ulkomaanavun afrikkalaiset työntekijät huolehtivat hyvin voinnistani ja paikallinen klinikkakin tuli tutuksi. Olihan se klinikkatouhu hieman erilaista, mihin Suomessa on tottunut, mutta oireet on tutkittu, lääkitty ja voitettu.
Tämä viikko on ollut yhtä seikkailua. Minulle on esitelty FAWE:n (Forum for African Women Educationalist) ja Kirkon Ulkomaanavun tukemia Mothers’ Clubeja, joita sijaitsee sekä Monrovian lähiöissä että maakunnissa noin sadan kilometrin säteellä.
Sadan kilometrin matkaan kuluu helposti kolmekin tuntia. Päätiet ovat uusia ja hyväkuntoisia, mutta Monroviassa usein madellaan ruuhkassa. Lisäksi uudistettu infrastruktuuri ei ole vielä yllä sivukaduille ja kyläteille, ne ovat kuin liejuisia punaruskeita perunapeltoja, niillä pystyy ajamaan vain maastoautoilla.
Matkojen aikana olen saanut ihailla ja ihmetellä Liberian kaunista luontoa, sademetsien erilaisia vihreitä sävyjä, valtavia jokiuomia, kumipuuplantaaseja sekä elämää teiden varsilla. Ainakin näin sadekaudella Liberia on hyvin vihreä maa, kuten Suomi kesällä, kasvillisuus toki on hyvin erilaista.
Teiden varsilla on majakyliä, jotka muistuttavat hieman meikäläisiä vaatimattomia leirintäalueita katoksineen sekä kaupunkikeskuksien vilkasta torielämää. Siellä täällä sekä kaupungeissa että maaseudulla näkee jo siistin näköisiä uudisrakennuksiakin. Ohitimme myös vauraannäköisen Firestone tehdaskaupungin ja kumiplantaasit.
Jo toisena matkapäivänä FAWEn auto poksautti jäähdyttimensä höyryävänä suihkuna tuulilasille. Onneksi kuljettaja – pienen jäljelle jääneen vesimäärän turvin – rohkeni ajaa seuraavalle ”huoltoasemalle”, joka toimi maaseutukylän keskuksena. Siinä sitten istuimmekin afrikkalaisen kollegani Marian kanssa katoksen alla varjossa kaksi ja puoli tuntia katselemassa kylän elämää kunnes Kirkon Ulkomaanavun auto tuli meidät pelastamaan ja matka jatkui. Odotteluaika olikin ihmettelemistä puolin ja toisin. Varsinkin lapsia kylään tipahtanut valkonaama ihmetytti. Luvan kysyttyäni otin heistä myös valokuvia.
Ehkä minua eniten puhutteli kohtaaminen ”puskatyttöjen” kanssa. Kuulin, että he käyvät puskakoulua (Bush School), jossa opetetaan heimon traditioita. Valitettavasti nämä tytöt eivät opi lukemaan, usein heistä tulee teiniäitejä. Mutta oli myös tyttöjä ja poikia siisteissä koulupuvuissa koulukirjojaan kantaen, useat heistä kantoivat niitä afrikkalaiseen tapaan päänsä päällä. Sitä taitoa ei voi olla ihailematta.
Tällaista siis koin ensimmäisillä matkoillani äitiklubeille. Varsinaisista vierailun kohteista kerron seuraavissa blogeissani.
