Antti on aloittanut Opettajat ilman rajoja –vapaaehtoisjaksonsa Ugandassa alkusyksystä.
Onhan tämä aika uskomaton kylä! Voi sanoa, että on jonkinlainen etuoikeus nähdä elämää täällä maailmankolkassa ja elellä näissä olosuhteissa. Voiko tämän ”aidompaa Afrikkaa” mistään löytää? Täällä eivät turistit, eivätkä muutkaan vaaleat hahmot liiku. Näiden enimmäisten viikkojen aikana olen nähnyt kaupungilla yhden vaalealta vaikuttavan (ja nyt en laske suomalaisia työtovereitani) hahmon, ja hänkin vilahti ohi istuen auton kyydissä.
Olen kuljeskellut kylän kaupoissa – hidasta Afrikka-style-kävelyä lähes joka päivä – ja hölkkäämässä käyn useimpina aamuina 3-10 km lenkkejä. Olo on turvallinen. Noteeraan ympäristöäni, usein tervehditään kun samat hahmot tulee tavatuksi samoilla kujilla. Meno on rauhaisaa, ja minkäänlaista huonoa käytöstä en ole rekisteröinyt.
Paikallisen kielen huudahdukset eivät vielä mene jakeluun. Paikalliset lapset jaksavat ihmetellä ohi kulkevaa vaaleaa otusta, ja usein heidän suustaan kuuluukin ”muzungu; how are you”. Lenkillä sattuu usein, että ensin kuuluu kirkas muzungu -huuto jonkun tienviereisen majan pihasta, ja pian juoksuani on seuraamassa kymmenkunta pientä ihmettelijää. Joskus jotkut lähtevät juosta läpsyttelemään minun perässäni, ja ai että meillä on hauskaa! Muita juoksijoita ei juuri näy (yksi on tullut vastaan), mutta saavat nyt sitten tähänkin näkyyn tottua.
Koulutuksia olemme yhdessä muiden vapaaehtoisten kanssa vetäneet ahkerasti. Osallistujina on yleensä ollut noin 45. Kokemukset ovat olleet melkoisen positiivisia. Osallistujat ovat olleet hyvin aktiivisia ja valmiita esim. kaikkiin ryhmä- ja paritöihin. Osallistujien määrä ja aktiivisuus on melkeinpä ihmetyttänyt – onhan heillä takanaan juuri lukukauden käynnistysviikot.
No, jotta en antaisi liian kiillotettua kuvaa, on todettava, että yksi koulutuksista jouduttiin siirtämään myöhempään ajankohtaan. Jo matkalla kohti Bidibidiä alkoi hiljalleen kiihtyvä sade. Siellä perillä sitten odottelimme pari tuntia, mutta kun sade jatkui ja vain 5-6 osallistujaa pääsi paikalle, peruimme koulutuksen ja siirsimme sen. Sitten ajelimme pitkin pahasti pehmenneitä teitä takaisin Yumbeen, ja siinä oli sitten se kurssipäivä.
Olemme aloittelemassa myös kouluvierailuja. Onkin hyvä nähdä sitä arkea, jotta ainakin jatkossa kurssin vetämisessä olisi jonkinlainen tarkempi taustatietous kunnossa.
Paikallisten tapojen kummastelu jatkuu: Yhtenä päivänä tässä citypahasessa vietettiin häitä ihan pidemmän kaavan mukaan. Kylän keskellä oleva kenttä toimi juhlapaikkana ja homma alkoi perjantai-iltana. Musiikki soi sellaisilla volyymeillä, että meilläpäin useampikin viranomainen olisi puuttunut asiaan. No, ei muuten mitään mutta häät – tai ainakin niiden varjolla pidetyt bileet – kestivät tähän (maanantai) aamuun tasan klo seitsemään! Siis kolme päivää ja kolme yötä musiikki soi taukoamatta ja vaikka meillä on sentään paksut seinät ja minullakin korvatulpat korvissa, yöuni oli hiukan katkonaista… Mietin vain noita perheitä olkikattoisissa majoissaan – kuinkahan monen elämää tuo taukoamaton mökä (no, rytmikäs afrikkalainen musiikki) pahasti häiritsi. Kun lenkkini kulki tänään juhlapaikan ohi juuri seitsemän jälkeen, aika väsyneen näköistä porukkaa sieltä valui arkiaskareisiinsa – tai torkkumaan johonkin varjoon.
Tällaisia mietteitä tänään. Terveiset ja hyvän syksyn toivotukset itse kullekin.
