Vieraskynäosiossamme seuraajamme kirjoittavat omista kehitysyhteistyö- tai globaalikasvatuskokemuksistaan ja jakavat vinkkejä, ideoita ja näkemystään.
Jaana Lahtinen, luokanopettaja Vuosaaresta, Meri-Rastilan ala-asteelta, Helsingistä kirjoittaa kehitysyhteistyömatkastaan Ugandaan.
Tänä syksynä sain toteuttaa unelman, josta olen haaveillut kauan, kehitysyhteistyömatkan Afrikkaan. Tänä vuonna elämäntilanteeni mahdollisti unelmani toteuttamisen. Lähdin kuukaudeksi Ugandaan.
Miksi juuri Ugandaan?
Kaikki alkoi tapahtumista neljä vuotta sitten. Siihen aikaan minulla oli opetettavana kuudes luokka, jonka kanssa halusin tehdä luokkaretken. Tarvitsimme retkeä varten rahaa. Olimme pitäneet useita herkku-buffetteja, mutta jotain muuta piti vielä tehdä. Olin itse kyllästynyt herkkumyyntiin ja halusin tehdä jotain sellaista, jolla olisi enemmän merkitystä.
Helmien myynnillä voimauttamaan kehitysmaan naisia
Törmäsin eri yhteyksissä ugandalaisiin kierrätyspaperihelmiin ja ihastuin niihin. Pidin ajatuksesta, että helmiä myymällä voisi voimauttaa kehitysmaan köyhiä naisia. Kysyin helmiä myyvän järjestön ihmisiltä, voisiko heidän helmillään tehdä varainkeruuhankkeen ja se sopi heille. Luokkani otti siis Caring Hands-järjestön helmiä myyntiin. Myimme todella hyvin ja saatoimme toteuttaa kivan luokkaretken Helsingistä Turkuun. Muutama tuhat euroa lähti Ugandan köyhien auttamiseksi.
Tämän hankkeen aikana saimme luokkaamme vieraaksi Caring Handsin perustajan Milla Happosen, hänen miehensä Hannu Happosen sekä ugandalaisen opettajan Joy Tumuheirwen. Saimme kuulla Ugandassa tehtävästä työstä kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ugandalaisten naisten ja lasten parissa. Järjestön keskeinen ajatus on voimauttaa naisia, jotta he voivat nousta köyhyydestä.
Tuosta päivästä lähtien olen ollut mukana Caring Handsin toiminnassa myymällä Ugandassa tehtyjä helmiä eri tapahtumissa.
Haaveena vapaaehtoistyö Ugandassa
Puolitoista vuotta sitten aloin miettiä vakavammin sitä, voisinko itse lähteä käymään Ugandassa. Tammikuussa 2016 tein päätökseni ja siitä alkoi valmistautuminen reissuun.
Milla Happosen kanssa sovin, että tulisin opettamaan aikuisryhmiä. Näissä ryhmissä on lähinnä naisia, joilla on hyvin vähän koulutusta, joillakin ei yhtään. Naisilla on useita lapsia, myös pieniä vauvoja, joita he ottavat tunneille mukaan. Minulta toivottiin visuaalisia sekä motivoivia menetelmiä, jotta nämä naiset jaksaisivat arjen kiireiltään tulla opiskelemaan. Se oli oikeastaan kaikki tieto, jonka sain näistä ryhmistä ennen matkaa. Sain myös mahdollisuuden viettää viikon pienten lasten koulussa Ssese-saarella Victoria-järvellä toimien paikallisten opettajien työparina ja tuoden opetukseen uusia ideoita.
Ennen matkaa
Ennen matkaani keräsin tietoa siitä, miten Afrikan kouluissa opetetaan. Minulle selvisi, että yleinen menetelmä on toistaminen sekä kopioiminen. Lapset istuvat pitkät päivät sisällä ja tekevät paljon vihkotyötä.
Aloin miettiä, mitä suomalaisessa koulutuksessa on erityistä ja mitä voisin viedä täältä ”tuliaisena” Afrikkaan. Päädyin siihen, veisin täältä menetelmiä, joiden avulla oppilas, niin nuori kuin vanhempikin, voisi olla aktiivisesti mukana oppimistilanteissa. Tärkeiksi sanoiksi valitsin sanat: aktiivisuus, osallisuus, toiminnallisuus, konkreettisuus ja tutkiva oppiminen.
Sain rehtorilta luvan tehdä matkani syysloman yhteydessä. Erityiskiitos hänelle!
Koko koulu mukaan
Halusin tehdä tästä kehitysyhteistyöhankkeesta koko koulun asian. Syksyllä järjestimme lauantaikoulupäivän, joka toteutettiin kehitysyhteistyön ja liikunnan merkeissä. Meillä oli ns. Uganda-kävely, jolloin lapset kävelivät lähimetsässä ja keräsivät itse tekemäänsä Ugandan kartta -korttiin tarran joka kilometristä. Kotiväki ja sukulaiset sponsoroivat kilometrejä vastaan rahaa Ugandan köyhille. Keräys tuotti mukavasti.
Omat neljäsluokkalaiseni toimivat lauantaipäivänä apulaisenani. He laittoivat myyntipöydän pystyyn, jossa he myivät ugandalaisia helmiä toiminnan tukemiseksi. Oppilaani olivat erittäin aktiivisia, innokkaita ja vastuullisia. Oli ilo katsoa heidän toimintaansa.
Hyvissä ajoin ennen reissuani aloin kirjoittamaan blogia. Tämä oli oma henkilökohtainen digiloikkani ja samalla tapa, jolla saatoin kertoa tapahtumista Afrikassa omille oppilailleni sekä koulun henkilökunnalle jo matkalla ollessani. Blogista tuli minulle hyvin tärkeä prosessoinnin väline.
Matkaan
Valmistelut lähtöä varten sujuivat melko helposti. Viisumi oli helppo hankkia, rokotukset sain lähiterveyskeskuksesta. Niitä oli useita ja koko prosessiin piti varata aikaa. Keltakuumerokotteesta tulin kipeäksi, muista rokotteista en saanut oireita.
Syysloman ensimmäisenä päivänä hyppäsin lentokoneeseen, joka vei minut Ugandaan. Tätä hetkeä olin odottanut kauan. Lopultakin toteutin sen, mistä olin haaveillut.
Hyvin pian pääsin mukaan Caring Handsin työntekijöiden arkeen. Aamupäivisin tein kotikäyntejä pieniin kyliin yhdessä sosiaalityöntekijöiden kanssa. Ihmiset kertoivat elämästään ja haasteistaan meille. Järjestössä mietitään, miten näitä ihmisiä voisi auttaa ja tukea heidän tilanteessaan. Kotikäynnit herättivät ajatuksia ja nostivat esiin tunteita. Miten pienellä kaupungin tuella nuo ihmisraasut saisivatkaan avun elämäänsä! Surullista on, että Ugandassa ei ole paikallista KELA:a, joka pitää köyhistä huolen. Ugandassa köyhät ovat omillaan ja yrittävät tehdä kaikkensa saadakseen vähän tuloja.
Aikuisopetusta
Iltapäivisin opetin aikuisryhmiä joko Caring Handsin tiloissa Kampalassa tai pienissä kylissä kaupungin laidalla. Opetustuokioista ja niihin tulleista naisista tuli minulle hyvin tärkeitä. Nämä naiset olivat kovin eri tasoilla taitojensa suhteen. Joukossa oli sellaisiakin naisia, jotka eivät koskaan olleet käyneet koulua. Osa oli taas käynyt suurin piirtein ala-asteen oppimäärän. Tämän otin huomioon opetusta suunnitellessani.
Opetin naisille joka päivä matematiikkaa. Kävin läpi matematiikan perusasioita ja käytin opetuksessa apuna numerokortteja, pahvirahoja, laskuleikkejä, aikuisia laskijoita aktivoivia metodeja. Hyvä peruslaskutaito on naisille hyvin tarpeellista, sillä he haluavat laittaa omia pieniä yrityksiä pystyyn.
Opetin myös muita tärkeäksi näkemiä oppisisältöjä kuten hygieniaa. Pidin oppitunteja myös roskista. Mietimme, mitä niiden suhteen pitäisi tehdä. Kaupungilla ei ole toimivaa ja järjestäytynyttä jätehuoltoa ja ihmiset ovat omillaan roskien kanssa. Yksi tärkeimmistä aiheista oli ravinto. Monet ugandalaiset syövät hyvin hiilihydraattipitoista ja yksipuolista ruokaa. Vaikka heidän maansa tuottaisikin vihanneksia, myyvät he vihanneksensa mieluummin torilla kuin syövät itse.
Otin usein puheeksi myös naisten kyläpankkitoiminnan ja kannustin naisia jatkamaan ja kulkemaan kohti tavoitettaan.
Miten sain naiset mukaan?
Yritin käyttää opetuksessani osallistavia menetelmiä. Matematiikan tunneilla käytimme toiminnallisia välineitä ja roolileikkejä. Muilla tunneilla muodostin usein pienryhmiä, joissa naiset keskustelivat asiasta ja jakoivat keskustelun tuloksen toisilleen. Sen jälkeen toin asiaan jonkin uuden näkökulman tai idean. Yritin visualisoida asioita mahdollisimman paljon piirtämällä. Siitä he pitivät.
Masozin kylässä, jossa kävin useimmiten, naisia tuli tunneille mielestäni hyvä määrä: noin 30. Toivon pääseväni joskus tulevaisuudessa katsomaan, miten näiden naisten kyläpankki toimii ja miten toiminta on kehittynyt.
Viikko Ssese-saarella
Viikon ajan toimin opettajana myös Ssese-saarella keskellä Victoria-järveä. Keskellä vihreää maaseutua toimii Kalaya Learning Center, jossa on kaksi ammattiin valmistavaa luokkaa, ompelulinja sekä kampaamolinja. Lisäksi koulussa toimii ns. Baby Class (3-4 –vuotiaat) sekä Top Class (esikoulu, 5-6 -vuotiaat), joissa autoin opettajia.
Koululla on hyvät tilat ja kauniit luokat. Koulu on yksityiskoulu, mikä on Ugandassa hyvin tavallista. Kalayan luokissa on 20 ja 26 oppilasta, mikä on todella vähän verrattuna tavallisiin ugandalaisiin luokkiin. Valtion kouluissa luokissa voi olla 100-200 oppilasta ja vain yksi aikuinen.
Ugandan kouluissa käytetään hyvin perinteisiä menetelmiä, myös Kalayan koulussa. Opettajat käyttävät paljon toistomenetelmää, (opettaja sanoo asiat monta kertaa ja lapset toistavat perässä). Lapset tekevät paljon tehtäviä vihkoihinsa. Kalayan koulun oppilailla ei ollut painettuja oppikirjoja lainkaan. Opettajat huomioivat hyvin lasten iän ja laativat sellaisia tehtäviä, jotka olivat lapsille sopivia. Välillä opettajat pompauttivat lapset ylös leikkejä ja lauluja varten. Opettajat olivat opettaneet lapsille myös kivoja toiminnallisia tapoja antaa positiivista palautetta toinen toisilleen.
Ideoita opetukseen
Minä sujahdin koulun arkeen helposti. Pikku hiljaa toin uusia ideoita lasten koulupäiviin. Toin matikantunneille laskuhelmet, papuja, numerokortit, lukusuoraleikkejä, taputuksia ja tömistelyä laskemisen tueksi. Lapset ja opettajat ottivat ne mielihyvin vastaan.
Toin opetukseen tutkivaa opetusta. Tutkimme pihapiirin eläimiä, possuja ja lehmiä, kasveja, hyönteisiä ja puita, kaikkea sitä, mitä ympärillä oli. Piirsimme ja väritimme luonnossa olevia asioita. Teimme myös retken lähimetsään. Kuvataiteen tunnilla annoin lasten piirtää vapaasti antamastani aiheesta. Välillä lauloimme ja leikimme. Viikon aikana ehdimme aika paljon kaikenlaista.
Opettajat pitivät kaikesta siitä, mitä lasten kanssa tein. Heidän pelkonsa oli, että vanhemmat eivät hyväksy, että koulussa leikitään paljon. Ugandan koulusysteemi korostaa akateemisia taitoja ja koulun perinteisestä tavasta opettaa pidetään tiukasti kiinni. Rohkaisin opettajia lisäämään toiminnallisuutta senkin takia, että lasten koulupäivät eskarivuodesta lähtien ovat todella pitkiä. Koulupäivän aikana ehtii tehdä monia asioita ja monella tavalla.
Kaksisuuntainen oppimisprosessi
Viikko opettajien ja lasten parissa opetti minullekin hyvin paljon. Minua suorastaan hämmästytti se rauha, joka lapsissa oli. He malttoivat odottaa vuoroaan sekä seuraavia ohjeita. Heillä ei ollut mihinkään kiire. Lapset myös käyttäytyivät opettajia kohtaan hyvin kunnioittavasti. He tekivät, mitä opettaja sanoi. Kukaan ei inttänyt vastaan, keskeyttänyt tai huudellut. Tämä ei ollut seurausta opettajien ankaruudesta ja kovasta kurista. Tämä on varmasti kulttuurista nouseva tapa. Vanhempia ihmisiä kunnioitetaan, myös opettajia. Lapset tietävät, että koulu ei ole itsestäänselvyys vaan etuoikeus.
Päivän rytmi mahdollisti keskittymisen opiskeluun. Oppitunnit olivat riittävän pitkiä. Lapsilla oli taukoja, mutta kaikkeen oli varattu pidempi aika. Koulupäivä ei siis ollut lasten hoputtamista sisään ja ulos vähän väliä, kuten se usein meillä Suomessa on.
Kaikki loppuu aikanaan, samoin tämä minun reissuni. Olen sitä mieltä, että minun kannatti ehdottomasti lähteä tälle reissulle. Tapasin ihania ja ystävällisiä ihmisiä. Sain kokemuksen elämästä hyvin erilaisissa olosuhteissa. Vaikka Afrikassa monella tapaa on puutetta, huomasin, että tapaamillani ihmisillä on loistava asenne elämää kohtaan. He osaavat iloita arjen pienistä iloista. Olen hyvin iloinen siitä, että lopultakin lähdin Afrikkaan kehitysyhteistyöhön. Se kannatti.
