Yksi Kirkon Ulkomaanavun ja Opettajat ilman rajoja -verkoston Kambodzaan kehittämän opinto-ohjaajakoulutuksen pedagogisista menetelmistä on tukea opinto-ohjaajaopiskelijoita heidän jokapäiväisessä työssään koulussa, antamalla heille tarvittaessa ns. vierihoitoa kädestä pitäen.
Kun ajattelen, että opo-opiskelijat eivät ole koskaan ennen opinto-ohjaajakoulutustaan olleet missään tekemisissä opinto-ohjauksen kanssa, niin en voi kuin ihmetellä heidän kykyään omaksua uusi ammatti muutamassa kuukaudessa niinkin hyvin kuin he näyttävät tehneen. Tosin yksi valintakriteeri kurssille pääsyyn oli, että täytyy olla työskennellyt opettajana jo useamman vuoden ajan, mikä todennäköisesti on auttanut heitä näkemään nyt uudessa työssään koulun käytänteet ja oppilaiden tilanteet laajemmalla ja syvemmällä perspektiivillä. Paljon on toki vielä kehittymistä – mutta kenessä meissä ei olisi!
Alkuun täytyi kouluissa miettiä aivan käytännön järjestelyjä: kuinka järjestää opoille työhuone, mihin väliin opon luokkatunnit saadaan ja miten ohjaus käytännössä järjestetään. Näiden alkutohinoiden jälkeen on alettu miettiä, miten saadaan tietoa uudesta asiasta jaettua niin oppilaille, kollegaopeille kuin vanhemmille ja lähiyhteisölle. Sekä tietysti ohjauksen sisältöjä.
Esimerkiksi An Longvelin yläkoululla/lukiossa opohuoneen järjestämiseen lähdettiin hihat ylös käärien. Tomun, romun ja linnunjätösten alta saatiin raivattua iso huone, jossa oppilaita on nyt alkanut käymään yhä enemmän henkilökohtaisessa tai pienryhmäohjauksessa. Linnut edelleenkin huoneessa viihtyvät eikä kattokaan sadetta täysin pidä.
Luokkahuoneohjauksen opot ovat kokeneet yleisesti ottaen helpommaksi kuin henkilökohtaisen ohjauksen. Se on täysin ymmärrettävää, ovathan he tehneet luokassa töitä jo useamman vuoden, kun taas oppilaan kohtaaminen tasaveroisesti kahden kesken tai pienessä ryhmässä voi olla isokin roolin muutos opolle henkilökohtaisesti.
Hierarkisesta ”minä-opettaja-tiedän-kaiken” –mallista voi olla vaikea poiketa ja todeta joskus, ettei välttämättä tiedäkään kaikkea. Ihmisenä kasvamisena se on vallan tervettä, mutta kieltämättä ei helppoa. Varsinkin kun eletään aasialaisessa yhteiskunnassa, jossa kasvojen säilyttäminen tilanteessa kuin tilanteessa on ensiarvoisen tärkeää.
Kysymykset, joita oppilaat esittävät, ovat hyvin yleisiä ja siten myös opoille vaikeita. Tyypillisintä kysymystä ”Mikä on hyvä ammatti?” kun lähdetään purkamaan, niin pitkät tuokiot varmasti yhdessä vietetään. Mutta pikku hiljaa, kun tieto ja ymmärrys lisääntyvät, niin kysymykset spesifioituvat. Jostain on kuitenkin aloitettava.
Olen nyt seurannut ja ollut tukena luokkahuoneohjauksissa, pienryhmäohjauksissa sekä yksilöohjauksissa. Alun perin tarkoitukseni oli vain tarkkailla ja antaa palautetta, mutta huomasin, että niin opot kuin oppilaat halusivat minut mukaan ohjaustuokioihin. Joten monesti se onkin mennyt niin, että opo on aloittanut yhdessä oppilaiden kanssa ja sitten minä olen mennyt aika luontevasti mukaan keskusteluun. Nämä ohjaukset ovat olleet hyvin hedelmällisiä ja hyödyllisiä meille kaikille osapuolille. Parhaimmillaan mukana on vielä ollut koulun toinenkin opo, jolloin olemme saaneet asioita vielä paremmin ja laajemmin käytyä läpi.
Olen kysellyt oppilailta heidän ajatuksiaan näistä ohjauksista, ja kaikki ovat olleet todella innoissaan. Saman ovat todenneet opotkin. Koko ajan yhä useampi haluaa opon juttusille. Muutaman kerran olen täällä saanut todeta, että ohjaus on selvästi antanut innostusta ja luottamusta nuorelle oman elämänsä ja tulevaisuutensa suhteen. Jo pelkkä juttelu aikuisen kanssa, joka aidosti kuuntelee, on läsnä ja kiinnostunut, on hienoa. Se on sitä suomalaiselle nuorelle, mutta se on uuden uutukaista ja ainutlaatuista kambodzalaiselle nuorelle, joka ei ole tottunut siihen että henkilökohtaisista asioista keskustellaan avoimesti ja luottamuksella. En ehkä itsekään vielä edes osaa ymmärtää millaista asenteellista ja käytännöllistä luottamuksen ja toivon muutosta hankkeemme on mahdollisesti luomassa koulujen arkeen.
