Täällä Compaundissa ei tunneta käsitettä ”oma rauha” tai toisen tilan kunnioittaminen. Jokainen tekee mitä lystää mihin aikaan tahansa. Elämä compoundissa on haastavaa. Omaa rauhaa ei ole koskaan.
Olen lopen väsynyt. Kello lähenee kymmentä. Istun huoneessani, joka on kuin pyörremyrskyn jäljiltä, jatkuvasta tavaroiden raahaamisesta paikasta toiseen, kun ei ole paikkaa missä työskennellä. Pitäisi pakata ja lähteä huomenna Kampalaan. Oven edessä vesikanisteri ja saavi, sillä sadekautena jalat ovat mudan peitossa ja ensimmäinen asia on jalkojen pesu ennen kuin voi edes astua huoneeseen. Sillä likavedellä huuhtelen oven edustan kananpaskasta, jota riittää siitä huolimatta, että kanoista piti hankkiutua eroon monta viikkoa sitten.
Compoundin miehet omistavat kanat ja heitä ei kiinnosta mitä muut ajattelevat. He elävät niin kuin compaundissa ei olisi muita ihmisiä kuin he. Kukaan ei siivoa, kun kanat ulostavat joka paikkaan ja ”häkki” haisee tunkiolle. Olen saanut enemmän kuin kerran “kohtauksen” kanoista ja ajanut ne ulos compoundista. Päässäni alkaa nykyisin soimaan biisi, kun näen tai kuulen kanat ”jos kiekuu vielä kerran niin minä tapan sut” (oma versio PMMP:n Joku raja biisistä).
Naapurini laittaa ruokaa sisäpihalla, soittaa musiikkia huoneessaan lujaa ja juttelee (huutaa) vastapäätä asuvalle miehelle, joka ripustaa pyykkiä. Toiset pelaavat korttia yhdessä huoneessa ja joku laulaa. Kaikki kuuluu huoneeseeni, niin kuin he olisivat vieressäni, seinät ovat paperista ja ”tuuletusreiät” tuovat loputkin äänet sisään. Täällä ei tunneta käsitettä ”oma rauha” tai toisen tilan kunnioittaminen. Jokainen tekee mitä lystää mihin aikaan tahansa. Elämä compoundissa on haastavaa. Omaa rauhaa ei ole koskaan. Hiljaisuus = mp3 soitin (korvatulpat ei auta). Vessassa käynnit olen minimoinut. Askartelin puolentoista litran vesipullosta itselleni ”pissaämpärin”. Erittäin käytännöllinen etenkin öisin ja ihan muutenkin, sillä vessat ovat kaikkea muuta kuin puhtaita ja etenkin sen jälkeen, kun kanojen koppi sijoitettiin vessojen viereen haju on välillä sanoinkuvaamaton.
Sadekausi tekee työnteosta täällä lähes mahdotonta. Toimistossa on ainoastaan aurinkopaneelit ja voitte kuvitella mitä tapahtuu, kun sataa vettä, sähköä ei ole silloin edes toimistossa, joka on ainoa paikka mistä saamme sähkövirtaa ja voimme ladata sähkölaitteet. Huoneeseeni tulee valo, mutta sähköpistokkeita ei ole. Toisin sanoen, olemme täysin eristyksissä, emme pysty tekemään töitä, edes sitä vähäistä mitä voisimme. Olen ollut täällä kohta kolme kuukautta tekemättä lähes ”mitään” koulutustani vastaavaa työtä. Työ mitä minun piti tulla tekemään on kaukana siitä mitä olen oikeasti tehnyt. Mielekkään ja motivoivan työn puute saa saa minut turhautuneeksi, levottomaksi ja tunnen oloni täysin hyödyttömäksi. Alan pohtia miksi ihmeessä tulin tänne keskelle ei mitään tekemään ei mitään?
Pakolaisnuoret, etenkin meidän nuorten ryhmä ovat ainoa valo elämässäni täällä. Ensi viikolla alan opettaa Youth Centerissä englantia, sillä en kestä tätä toimettomuutta, tarvitsen jotakin, joka motivoi minut nousemaan sängystä seuraavaan päivään. Päivien täyttäminen pelkillä haastatteluilla ja toimistossa istumalla ei ole minulle sitä. Tähän mennessä iltapäiviä nuorten kanssa on ollut vain pari kertaa viikossa, eikä se tunnu riittävän minulle. Alan ymmärtää näitä nuoria. Tämä paikka on kertakaikkiaan masentava, etenkin silloin kun ei ole mitään tekemistä. Nämä pakolaiset ovat luopuneet elämästään pakon edessä tietämättä, koska tämä loppuu. Minä olen tehnyt sen ihan vapaaehtoisesti ja muutaman kuukauden ajaksi kuvitellen, että tulen väsyttämään itseni työllä, oppimaan paljon uutta, enkä ehdi edes ajatella asioita joita nyt pohdin. Nämä nuoret eivät edes pysty enää ajattelemaan ”normaalia” elämää, televisiota, suihkua, harrastuksia ym. sillä se saa heidät epätoivoiseksi. Minä sentään pystyn pakenemaan siihen ”normaali todellisuuteen” aina välillä. Näillä nuorilla ei ole sitä mahdollisuutta, heillä on savimaja, kaivo josta pitää hakea vedet, ei sähköä, muurahaiset, rottia, jotka syövät jopa muovikansiot, jossa he säilyttävät papereitaan, ne jotka niitä ehtivät haalia mukaan. Tiedän että minun aikani täällä päättyy, mutta näillä nuorilla ei ole mitään tietoa tulevaisuudesta, tosin tuleva ammatillinen koulu tuo toivoa heidän elämään, sillä ainakin se tuo rutiinin heidän elämään edes hetkeksi.
Viikon kohokohta oli sulkapallon pelaaminen Elviksen ja Louisen kanssa, sillä sade on myös estänyt meidän nuorisoryhmän tapaamiset. Lopen turhautuneena tekemättömyydestä ja toimistossa vallitsevasta apaattisuudesta lähdin hengailemaan Youth Centeriin iltapäivällä. Siellä oli meneillään puutyökurssi ja paikka kuhisi nuoria. Elvis, Youth centerin puheenjohtaja, joka on toiminut meille tulkkina ehdotti sulkapallopeliä, josta olimme jo aikaisemmin puhuneet. Kävimme Elviksen kotona hakemassa Louisen, Elviksen serkun mukaan. Polku heidän kotiin johti maissipeltojen läpi. Heidän pienessä siistissä talossa, jossa ovena oli kangas vaihdoin urheiluvaatteet. Huoneessa oli yksi iso sänky, jonka päädyssä oli toinen patja. Hammasharjat oli sijoiteltu hienosti tiiliseinän rakoihin ja vaatteet roikkuivat naruilla. Lattian rajassa, nurkassa oli pieni ”kirjahylly”, johon kirjat aseteltu. Kengät olivat nätisti rivissä väliseinän päällä, joka jakoi talon kahdeksi huoneeksi. Talon edustalla naapurin lapset räkäposkella ilman housuja piirtelivät löytämällään mustekynällä jalkoihin ja jähmettyivät, kun talosta asteli ulos mzungu. Kaivoin laukustani pienen vihkon ja ojensin heille palan paperia. He tuijottivat sitä tietämättä mitä sillä pitäisi tehdä.
Juoksimme reilun kilometrin päässä sijaitsevalle koulun kentälle. Vastaantulijat nauroivat ja huutelivat mzungua, ei kai liiemmin juoksevia muzunguja näillä huudeilla nähty. Koulun pihalla on jalkapallokenttä ja lentopalloverkko, joka toimi meidän pelikenttänä. Voimakas tuuli lennätti sulkapalloa miten sattuu, nauroimme kippurassa eikä pelistä meinannut tulla mitään, eikä sillä ollut edes väliä, sillä tärkeintä oli yhdessäolo ja ajan kuluminen. Pelasimme auringonlaskuun saakka. Hämärän saapuessa Elvis ja Louisa saattelivat minut kotiin. Erotessa halasimme, kiitin heitä loistavasta iltapäivästä ja erinomaisesta seurasta. Pääni tuntui kevyemmältä ja tunsin oppineeni monta uutta asiaa vain viettämällä aikaa heidän kanssaan. Samalla mieleeni tulvi uusia ideoita mitä voisimme tehdä tulevina kuukausina ja mitä annettavaa minulla olisi näille nuorille. Voisinpa muuttaa työni Youth centeriin, sillä minulle paras tapa tylsistymistä/turhautumista vastaan on viettää aikaa näiden nuorten kanssa, opettaa heille uusia taitoja ja tehdä asioita yhdessä heidän kanssaan.
