Metropolian opiskelijat veivät Toiston vastaanottokeskukseen ja kokemus oli huikea.
Olemme sosiaalialan opiskelijoita Metropolia Ammattikorkeakoulussa, ja kävimme testaamassa Toisto-menetelmää eräässä vastaanottokeskuksessa pääkaupunkiseudulla. Testaus liittyi opintojaksoon, jossa meidän piti toteuttaa projekti, jossa ”tuetaan valittua asiakasryhmää näiden arjessa”. Olimme juuri kuulleet Helsingin yliopiston opettajaopiskelijoiden esittelyluennon Toisto-menetelmästä, ja totesimme, että se sopisi erinomaisesti projektimme työkaluksi.
Yllätyimme siitä, miten vaikea oli löytää nopealla aikataululla sopiva vastaanottokeskus, jonne voisimme mennä. Monet keskuksista olivat vielä pienessä alkukaaoksessa, niin ettei työntekijöillä ollut aikaa ja halua ottaa vastaan ylimääräisiä opiskelijoita ”vaivaksi”. Onneksi saimme opiskelukaverimme kautta yhteyden vastaanottokeskukseen, jossa tekemistä ja toimintaa kaivattiin kipeästi. Sinne siis!
Päätimme opettaa rakenteet minä olen ja minulla on. Sen lisäksi tunnilla opeteltaisiin väri- ja vaatesanoja. Valitsimme Papunetistä sopivia kuvia ja teimme tarvittavan materiaalin. Harjoittelimme opettajamme kanssa tuokiota etukäteen, ja harjoittelutuokioiden myötä paniikki alkoi iskeä. Miten selviäisimme Toisto-tuokiosta suomen kieltä taitamattomien arabimiesten kanssa? Ovatko kulttuurierot sittenkin liian suuret? Ymmärtävätkö he, mitä puhuva sanakirja tarkoittaa? Mitä, jos kukaan ei innostu? Tilanteen rentouttamiseksi päätimme tarjota oppijoille kahvia ja pullaa. ”Jos kukaan ei opi mitään, niin ainakin he saavat kahvia ja pullaa.”
Vastaanottokeskuksen pihalla meitä odotti yllätys: paloharjoitus oli pakottanut 800 miestä ulos vastaanottokeskuksesta pihalle ja lähimetsiin. Huomasimme yhtäkkiä olevamme kummallisessa tilanteessa: keskellä ruuhka-Suomea meistä oli tullut vähemmistö. Olimme pihapiirin ainoita suomalaisia ja ainoita naisia – ihan kuin olisimme Bagdadissa. Tältäkö turvapaikanhakijoista tuntuu Helsingin keskustassa?
”Minulla on…” Värit ja vaatteet valmiina omistusrakenteen opetukseen.
Kun pääsimme sisään vastaanottokeskukseen ja meidät oli ohjattu tuolivarastoon, jossa tuokio oli tarkoitus järjestää, jännitys laukesi heti. Innokkaimmat kielenoppijat tulivat suoraan opetustilaan, ja tuokio alkoi mutkattomasti tuolien järjestelyllä ja kahvittelulla. Kahvin tarjoaminen sai aikaan myös kummastusta: ”Ei me tultu tänne kahvia juomaan vaan oppimaan suomea!”
Tulijat oli valittu etukäteen, ja mukana oli lopulta 9 noin 30–50-vuotiasta afganistanilaista miestä. Halukkaita olisi ollut satoja – joten oli hyvä, että vastaanottokeskuksen työntekijä oli sopinut etukäteen, ketkä pääsevät mukaan. Yksi osallistujista puhui englantia ja käänsi oppijoille esimerkiksi puhuvan sanakirjan idean.
Sanakirjasta oltiin todella innostuneita, ja sitä käytettiin paljon. Arvelemme, että puhuvan sanakirjan idea olisi selvinnyt myös ilman käännöstä melko nopeasti, sillä näyttelimme itse sanakirjan käyttötilanteita melko sujuvasti. Totesimme myös, että ainakin tilanteessa, jossa ryhmässä on lähemmäs 10 osallistujaa, on hyvä, että kielioppaita on kolme. Silloin puhuva sanakirja voi keskittyä täysin sanakirjana olemiseen, ja tilannetta vetävä kieliopas saa tarvittaessa tukea toiselta kielioppaalta. Kielioppaan rooli vaatii heittäytymistä ja (ainakin ensimmäisellä kerralla) huolellista valmistautumista ja harjoittelua. Hyvistä näyttelijäntaidoista on myös hyötyä!
Pelkäsimme etukäteen, miten meidät otetaan vastaan – meistä kun suurin osa oli naisia ja osa nuorempia kuin kielenoppijat. Tämä pelko oli turha: meihin suhtauduttiin arvostavasti, ja koska kaikki tulijat olivat äärettömän motivoituneita oppimaan kieltä, oli opettajan sukupuoli oikeastaan toisarvoinen seikka. Tunnilla naurettiin paljon, tuettiin toisia, kannustettiin kaikkia ja pidettiin hauskaa!
Tuokioon oltiin todella tyytyväisiä. Ainoa miinuspuoli tuntui olevan se, ettemme pääse pitämään tuokioita joka päivä. Tämän kokemuksen perusteella voimme sanoa, että Toisto-menetelmä on juuri sitä, mitä turvapaikanhakijat tällä hetkellä kaipaavat.
