Ensimmäisen yhteisen koulutuspäivän lopuksi tutustuimme kenialaisiin yhteistyökoulun opettajiin. Edessäni seisoi naisopettaja, joka sanoi nimekseen Madinah. Tehtävänämme oli kertoa harrastuksestamme. Nopeasti hän ilmoitti harrastavansa moottoripyöräilyä. Suuni taisi loksahtaa auki. Epäuskoisena pyysin kertomaan lisää.
– Muutama vuosi sitten päätin hankkia moottoripyörän. Säästin rahaa yli kolme vuotta ja tuolla se nyt on puunjuurella. Tuo missä on satulan päällä keltainen kypärä.
– Hyvä, että käytät kypärää. Sehän ei ole tavallista Keniassa.
– Kun kerroin aikanaan äidille suunnitelmistani, hän ei sanonut siihen muuta kuin, että hankit sitten kypärän.
Kerroin Madinah’lle nuoruudessani myös haaveilleeni moottoripyörästä. Välillemme kehkeytyi innokas ajatustenvaihto. Valitettavasti aikamme loppui ja pari vaihtui.
Viikolla ehdimme tavata Madinah’n kanssa koululla vain ohimennen. Joka aamu hän ajoi iloisena kouluun pyörällään ja pyörä seisoi päivän ajan uskollisena puun varjossa. Yhtenä aamuna hänellä oli mukanaan kaksi elävää kanaa. Iltapäivällä kanojen kohtalo selvisi; ne olivat lounaamme. Madinah’lla on miehensä kanssa pieni maatila, jossa he viljelevät hedelmiä ja vihanneksia sekä hoitavat kotieläimiä.
Onneksi tapasin Madinah’n vielä viimeisenä yhteisenä koulutuspäivänä. Istuimme puun varjossa ja keskustelimme. Jatkoimme harrastusasioista. Yliopistoaikanaan hän oli pelannut yliopiston joukkueessa maahockeyta. Pelit loppuivat aikanaan siihen, kun hän sai leukaansa kovan iskun mailasta. Tarkkaan kun katsoi, leuassa näkyi pitkä arpi.
Keskustelu vaihtui hänen normaaliin työpäiväänsä.
– Aamulla kello neljältä on herätys. Aamutoimiin kuuluu lehmien lypsy, kanojen laskeminen pihalle, siivous, aamupalan valmistus avotulella, vaatteiden silitys ja toisten vaatteiden pesu. Vaatteet tulevat niin pölyisiksi päivisin. Onneksi lapset ovat jo niin isoja, että hoitavat itse aamupesunsa. Ehtiäkseen kouluun, heidänkin täytyy herätä jo klo 5.30.
– Miten ihmeessä ehdit tuon kaiken?
– Mies onneksi auttaa lehmien lypsyssä ja vaatteiden silityksessä.
– Mitä? Kenialainen mies lypsää ja silittää vaatteet. Sinulla on hyvä mies. Mistä sellaisen löysit?
– Opiskelimme samassa opistossa ala-asteen opettajiksi. Valmistuttuamme menimme naimisiin. Täällä on tapana, että pojalle lohkaistaan isän tilasta perinnöksi oma tila. Niin saimme maatilamme. Hankimme sinne muutaman lehmän, kanoja ja lampaita. Otin mieluummin lampaita kuin vuohia – vuohet ovat niin itsepäisiä. Sukulaispoikamme asuu meillä ja hän toimii paimenpoikana ja ajaa lehmät ja lampaat aamunkoitteessa laitumille ja juomaan. Illansuussa hän tuo ne takaisin. Maksamme hänelle siitä ylöspidon lisäksi hieman palkkaa.
– Ennen kahdeksaa olen vienyt pyörälläni lapset kouluun. Lapsilla on pitkä matka. Ennen meidän täytyi maksaa, että joku vei heidät. Itse kuljettamalla olemme jo säästäneet moottoripyörän hinnan.
Työpäivä koululla kestää vähän yli kolmeen. Opetustyön lisäksi Madinah hoitaa koulun kirjanpidon.
– Työpäivän jälkeen haen lapset. Kotiin tulen viiden aikaan ja laitan illallisen. Sinä aikana mies auttaa lapsia kotitehtävissä. Yhdessä menemme vielä lypsylle. Kanatkin pitää saada sisälle ennen pimeää. Nukkumaan pääsen yhdeksän aikaan.
Miten ihmeessä hän jaksaa olla aina niin pirteä ja innokas?
Madinah ehti vielä näyttää minulle kännykästään muutaman kuvan: lapset siististi puettuina ja iloisina lähdössä kouluun, vihannesmaa ja hedelmäpuut (mm. papaija, mango ja banaani) sekä rakenteilla oleva talo. Sitäkin he rakentavat itse kaiken muun työn ohella.
Yhteinen koulutuspäivämme loppui ja meidän eurooppalaisten oli aika lähteä. Vaihdoimme Madinah’n kanssa yhteystietojamme ja lupasimme pitää yhteyttä. Hetken päästä ollessamme jo matkalla, näin edessämme moottoripyörän ja keltakypäräisen ajajan.
Teksti ja kuvat: Tuula Tjäder, World Teacher -ohjelman vapaaehtoinen
